Jääkiekkomuseo kerää moniin projekteihin tietoa eri jääkiekkohistorian aiheista. Julkaisemme tällä sivulla tutkimustyön ja näyttelyiden ohessa syntyneitä artikkeleita.

Hyödynnämme sekä omaa tutkimustamme että mahdollisuuksien mukaan jääkiekkohistorioitsijoiden kirjoituksia. Viimeisimmät lisäykset kertovat Hakametsän jäähallissa ratkenneista ikimuistoisista mestaruuksista. Lisää jääkiekkohistoriallisia tekstejä on löydettävissä myös yhteistyökumppanimme Suomen jääkiekkohistoriallisen seuran (SJHS) kotisivuilta.

Suomalaisten Pohjois-Amerikan ”valtaus” ei suinkaan alkanut NHL:ssä, vaan 1970-luvulla sen kovassa kilpailijassa. Sen joukkueissa pelasi yhteensä kymmenen suomalaista viidessä eri seurassa.

Liiga oli World Hockey Association. Kuten uljas nimikin kertoo, niin WHA:n tarkoitus oli kilpailla ja voittaa NHL. Pohjoisamerikkalaiset liigat jaetaan ns. major ja minor leaguet, eikä hiearkista jakoa eli nousuja ja putoamisia Euroopan tyyliin ole. Ero syntyy siitä, että major leaguet pelaavat isoissa kaupungeissa, niillä on parhaat pelaajat ja arvostetuin pokaali. Nykyään minor leaguet ovat ns. farmiliigoja. WHA oli ehdottomasti major legue.

WHA:n juuret ovat 1950-luvun loppuvuosissa. Tärkein tekijä oli lentokone. Kun maailma ”nousi siiville” nopeiden ja suurten suihkukoneiden myötä, niin voitiin pelata kaikkialla mantereella. Aiemmin oltiin junien varassa, jolloin pelialueiksi rajoittuivat USA:n pohjois- ja kakkoisosien isot kaupungit ja Kanadan itäosat.

Toinen asia oli televisiotoiminnan kasvu. Tarvittiin uusia ohjelmia ja urheilu oli yksi näistä. Kolmas elementti oli raha. Huippupelaajien palkat olivat nykyisiin verrattuna niin maltillisia, että uusien liigojen perustaminen oli vielä mahdollista. Ja rokkaava 1960-luku oli henkisesti sopiva piraattiliigojen perustamiselle.

WHA:n perustivat Dennis Murphy ja Gary Davidson, jotka olivat jo muutama vuosi aikaisemmin olleet mukana koripallon ABA-liigassa. Mukaan saatiin vielä Bill Hunter, joka oli WHL-junioriliigan presidentti. Näin syksyllä 1971 oltiin valmiit ilmoittamaan, että uusi liiga aloittaa kaudella 1972–73.

 

Kaksi suuntaa

 

Aloitus tapahtui kahdellatoista joukkueella. NHL:ssä oli silloin vain kaksi enemmän. WHA:lla oli kaksi suuntaa. Ensimmäinen oli NHL:n haastaminen, kun joukkueita sijoitettiin Bostoniin, Chicagoon, Los Angelesiin, Minneapolis-St. Paul -kaksoiskaupunkiin, New Yorkiin ja Philadelphiaan. Toinen oli uudet paikkakunnat. Kanadassa joukkueen saivat Edmonton, Ottawa, Quebec ja Winnipeg sekä USA:ssa Cleveland ja Houston.

Ensimmäinen puolisko strategiasta epäonnistui täysin. NHL-seuroja ei USA:n suurissa kaupungeissa pystytty edes horjuttamaan, mutta omia kaatui koko ajan. WHA:n historia olikin täynnä konkursseja. Lopulta edessä oli tuhoutuminen.

Jälkimmäinen onnistui sen sijaan kohtalaisen hyvin, ja se oli syy liigan lyhyeen kukoistukseen.

 

Seitsemän kautta

 

WHA oli toiminnassa seitsemän kautta. Laajimmillaan sillä oli 14 joukkuetta, mutta liigan päättyessä näitä oli vain seitsemän. Ensimmäisten joukkueiden lisäksi nykyisistä NHL-kaupungeista mukana olivat enemmän tai vähemmän aikaa Calgary, Denver, Detroit, New Jersey, Phoenix, Toronto ja Vancouver. Kun muihin kaupunkeihin kuuluivat Baltimore, Birmingham, Cincinnati, Indianapolis ja San Diego, niin ainakin voi sanoa WHA:n kattaneen koko mantereen.

Mutta vain kolme joukkuetta pelasi samalla paikkakunnalla kaikki seitsemän kautta. Näihin kuuluivat Edmonton Oilers ja Winnipeg Jets. Kolmas oli Quebec Nordiques. Vaihtuvuus olikin todella suurta. Etenkin USA:n puolella liiga törmäsi halliongelmiin, eikä yleisön kiinnostus ollut riittävällä tasolla. WHA oli aloittanut palkkakilpailun, ja se myös tuhoutui siihen.

Suoranaisista NHL:n haastajista vain Bostoniin voitettiin mestaruus Avco Trophy. Joukkue pelasi nimellä New England Whalers ja joutui mestaruuden jälkeen muuttamaan Hartfordiin. Kun finaalien häviäjistäkin vain yksi oli ”NHL-kaupungista”, ja kaikki loput 12 finaalipaikkaa menivät pääsarjatasolla uusille paikkakunnille, niin on helppo sanoa, missä liiga epäonnistui ja missä se onnistui.

Se onnistui eriomaisesti myös pelaajahankinnoissa. Heti avauskaudelle Winnipeg Jets sai NHL:n todellisen supertähden Bobby Hullin ja toiselle Houston sai poikien ohella myös näiden isän Gordie Howen. Myös muita kanadalaistähtiä vaihtoi liigaa, ja WHA oli NHL:ää huomattavasti hanakampi etsimään uutta suuntaa Euroopasta.

Viimeisinä vuosinaan liiga ryhtyi myös hankkimaan NHL:n harmiksi myös junioripelaajia, joista Wayne Gretzky oli tietenkin tunnetuin, mutta Mark Messier kärjessä monet muut myöhemmät tähtipelaajat aloittivat pääsarjatason uransa juuri WHA:ssa.

 

WHA:n mestarit

1973 New England Whalers

1974 Houston Aeros

1975 Houston Aeros

1976 Winnipeg Jets

1977 Quebec Nordiques

1978 Winnipeg Jets

1979 Winnipeg Jets

kirjoittanut Hannu Kauhala 2022

Yleisiä aiheita

Tappara oli voittanut kaksi suomenmestaruutta peräkkäin vuosina 1986 ja 1987. Seuraavalle kaudelle lähdettäessä joukkue oli muuttunut paljon eikä mediassa säästelty sanoja kuvailtaessa epäuskoa Tapparan menestymismahdollisuuksiin. Suurena kysymysmerkkinä pidettiin maalivahtipeliä: Winnipegin organisaatiosta hankitulla Thomas Draperillä oli vaikeuksia sopeutua isompaan kaukaloon eivätkä kanadalaisveskarin otteet herättäneet luottamusta harjoituspeleissä.  Valmentajaksi vuonna 1985 palannut Rauno Korpi kuitenkin tiesi, että joukkueessa oli potentiaalia ja pisara jäljellä edellisten kausien voittamiskulttuurista. Lisäksi jatkuvan mollaamisen ansiosta heillä ei ollut ennakko-odotusten tuomia paineita niskassa kauteen lähdettäessä. Kuva: Tapparan valmentaja Rauno Korpi 1982 mestaruusjuhlissa. 

Tappara oli sekoitus kokemusta ja nuoruuden intoa. Vetovoimaa olisi riittänyt seuran ulkopuolistenkin pelaajien hankkimiseen, mutta Korpi oli ottanut laskelmoidun riskin nostaessaan tukun omia lupaavia B-junioreita suoraan edustusjoukkueeseen. Yksi näistä Kari Kaasalaisen osaavassa juniorivalmennuksessa kasvaneista -68-syntyneistä nuorukaisista oli Teppo Numminen. Hänen mukaansa Tapparan vahvuutena oli kovan harjoittelun tuoma fyysinen kunto sekä henkisen valmennuksen ja motivoinnin taitanut valmentaja.

Korpi arvelee, että nimenomaan nuoret pelaajat mahdollistivat nälän ja kunnianhimon, jota kaksi perättäistä mestaruutta voittaneella joukkueella ei yleensä enää ole. Syksy alkoi vuoristoratamaisesti ja marras-joulukuussa tuskailtiin mittavassa tappioputkessa. Tammikuussa taas nautittiin monista peräkkäisistä voitoista. Numminen selittää ailahtelevuutta pitkällä ja raskaalla kaudella: osa nuorista pelaajista suoritti asepalvelustaan ja samalle kaudelle osui useita kansainvälisiä turnauksia, kuten Kanada Cup, nuorten MM-kisat ja Calgaryn olympialaiset. Kuva: Kultaisen ikäluokan -68 nuoret lupaukset Teppo Numminen ja Janne Ojanen vuonna 1984.

Joulukuussa maalivahti Jari Halme loukkaantui ja erinomaisen puolustuksen avustuksella Draper kasvoi ykkösveskarin rooliin. Loppukauden petrauksen ansiosta Tappara sijoittui runkosarjassa kolmanneksi. Pudotuspeleissä vastaan asettui Helsingin IFK huippupelaajineen. Seurojen välillä oli jo vuosikymmeniä vallinnut tietty kipinä ja jännite, joten odotettavissa oli tiukka vääntö, jossa myös henkisellä puolella olisi suuri merkitys.

Helsinkiläiset hakivat henkistä virettä korostaen tutuksi tullutta imagoa IFK:sta isona, aggressiivisena, voimakkaana ja taklaavana. Korven vastaveto oli tietoisesti vähätellä omaa joukkuetta julkisuudessa ja hän kehitti tarinan ”maaseudun pojista, jotka tulevat isolle kylälle ihmettelemään”, koska tiesi tämän ärsyttävän pääkaupungin pelaajia. Numminen kuvailee Tampereen ja Helsingin välillä vallinneen viha-rakkaussuhteen, joka Korven motivoinnilla höystettynä teki HIFK-peleistä kaikista parhaita. Mentaalinen sodankäynti kävi kuumana ja helsinkiläisten siirryttyä sarjassa johtoon 2–1-otteluvoitoin, Korpi pohdiskeli lehdistön edessä mukamas tosissaan HIFK:n olevan liian kova pala Tapparalle.

Seuraavassa ottelussa lataus meni yli ja pelissä nähtiin poikkeuksellinen määrä kahinointia ja rangaistuksia. Numminen arvio HIFK:n pelaajien jääneen alakynteen ja turvautuneen koviin otteisiin testatakseen tamperelaisten kanttia. Tapparassa uskottiin kuitenkin omaan tekemiseen eivätkä helsinkiläisten konstit onnistuneet sekoittamaan kirvesrintojen pakkaa. Värikäs ottelu kääntyikin tapparalaisten murskavoittoon lukemin 15–3. Kuva: Ottelusarjassa HIFK:n jäähypenkillä oli ajoittain ruuhkaa. Tässä Matti Hagman on menossa Anssi Melametsän ja Marko Rönkön seuraksi viilentymään. Kuvaaja: Veli-Matti Parkkinen.

Korpi kertoo, ettei viidenteen ja ratkaisevaan välieräotteluun ollut helppo lähteä. Tapparassa henkisestä valmennuksesta vastasi Pauli Koskinen, jonka tavoitteena oli nollata edellinen kamppailu ja luoda pohja seuraavaan otteluun mentaalirentoutuksen avulla. Jäähallin kuntosalilla pitämänsä suggestion lopuksi Koskinen ilmoitti pelaajille, että huomenna tulette voittamaan HIFK:n jatkoajalla. Seuraavana päivänä Nordiksella siirryttiinkin jatkoerään tasatilanteessa 5–5. Nummisen mukaan vastakkain oli kaksi huippujoukkuetta legendoineen ja voitto olisi voinut mennä kummalle tahansa. Vähän yli kahden minuutin pelaamisen jälkeen Pauli Järvinen pääsi kiertämään maalin ja nostamaan kiekon rystyltä sisään.

Taistelu HIFK:ta vastaan oli ollut vaativa niin henkisesti kuin fyysisesti ja Matti ”Mölli” Keinosen luotsaama Lukko vei ensimmäisen osaottelun finaaleissa. Korpi tulkitsee välierien HIFK:ta vastaan olleen jo ”moraalinen loppuottelu”. Toisaalta hänelle jäi kuva, että Lukolle finaaleihin pääsy oli jo riittävästi, vaikka joukkueella oli nimekkäitä pelaajia ja tähtivalmentaja. Kolme seuraavaa peliä menivätkin helpohkosti kirvesrinnoille. Tapparalla oli mahdollisuus ratkaista mestaruus nimiinsä Hakametsässä. Kuva: Hakametsän jäähalli 1990-luvulla.

Korpi huomauttaa, ettei Hakametsässä ole helppo pelata ratkaisuotteluita. Kotikentällä omilta faneilta saadaan tukea, mutta se tuo mukanaan myös paljon paineita ja odotuksia. Nummisen mukaan legendaarinen kotihalli, jossa Tapparalla oli pitkä ja menestyksekäs historia, loi hienot puitteet kamppailulle. Joukkue oli päättänyt ratkaista mestaruuden tähän. Tamperelaiset saivat salama-alun ja siirtyivät 2–0-johtoon. Vain kuusi sekuntia edellisestä Numminen lähestyi vastustajan siniviivaa ja arvioi, ettei pääse kiertämään Lukon puolustajia. Hänellä oli tunne, että nyt kannattaa laukoa ja leijaileva veto pääsikin yllättämään Lukon veräjänvartijan Jarmo Myllyksen. Lopulta Tappara vei voiton 5–2 ja Nummisen jakso Tapparassa päättyi samoin kuin oli alkanutkin: mestaruudella Hakametsässä.

Juhlahumussa pelaajat veivät valmentajansa suihkuun ja leikkasivat tukan. Korpi kertoo, ettei vastustelut auta, kun raavaat miehet pitelevät kiinni ja sakset alkavat käydä. Hän osasi kuitenkin ottaa parturoinnin huumorilla. Hallilta lähdettiin hotelli Rosendahlin saunaosastolle löylyttelemään läpi yön. Seuraavina päivinä saunoja kierreltiin ympäri Tamperetta. Canada-maljakin kulki mukana ja sai toimia muun muassa boolimaljana. Koteihinsa pelaajat eivät palkintoa saaneet. Korpi kertoo Canada-maljan olleen kunnioitettu ja pyhä asia 1980-luvulla. Hän muistaa pelaajien tuijotelleen pytyn kyljessä olevia mestaruuslaattoja ja lukeneen ketkä pelaajat minäkin vuonna olivat mestaruuden voittaneet. Numminen muistelee kannua arvostetun niin paljon, ettei hölmöilyjä esiintynyt, vaikka pelaajafiguurit saattoivat hieman taittua jollain kerralla. Kuva: Kolminkertainen suomenmestari Teppo Numminen keväällä 1988. Kuvaaja: Martti Brandt.

Lähteet: Teppo Nummisen haastattelu Jääkiekkomuseolla 4.10.2021

Rauno Korven haastattelu Jääkiekkomuseolla 7.10.2021

Kirjoittanut: Mika Vehmas

 

 

Oulussa lähdettiin positiivisella mielellä jääkiekkokauteen 1980–81. Edelliskeväänä seura oli voittanut ensimmäisen SM-pronssinsa ja finaalipaikkakin oli jäänyt vain pienestä kiinni. Kärpät oli hyvin rakennettu ja tasavahva nuori joukkue, jolla oli selkeä visio pronssimitalin kirkastamisesta. Paineita asiasta ei kuitenkaan otettu.

Kärppien kapteeni Veikko Torkkeli oli 30-vuotiaana joukkueen vanhin pelaaja. Hän korostaa, että Oulun kiekkoilun menestykselle luotiin pohja jo 1970-luvulla. Vuosikymmenen puolivälissä valmistunut Raksilan jäähalli, seurapomojen pitkäjänteinen suunnittelu ja laadukas juniorityö olivat synnyttämässä kiihkeää jääkiekkobuumia kaupunkiin. Parhaimmillaan, tai tulkintatavasta riippuen pahimmillaan, halliin myytiin jopa tuhansia lippuja enemmän kuin maksimikapasiteetti olisi sallinut. Kuva: Oulun Kärppien valmentaja Kari Mäkinen kaudella 1980-1981. Kuvaaja: Reijo Palmu.

Oululaisjoukkueen valmentajana oli Tapparassa alun perin oppinsa saanut Kari Mäkinen. Hänen alaisuudessaan panostettiin laadukkaaseen suunnitelmalliseen harjoitteluun eikä kuntotasossa jääty jälkeen liigan kärkiseuroista. Joukkueen nuoret pelaajat olivat kasvaneet vahvaan voittamisen kulttuuriin. Vuonna 1960-syntyneet olivat voittaneet Suomen mestaruuden yhtä lukuun ottamatta kaikissa ikäluokissa. Näihin nuorukaisiin lukeutuneen Pekka Arbeliuksen mukaan samalla ydinryhmällä oli totuttu voittamaan jo kymmenisen vuotta.

Runkosarjassa kärppälauma pärjäsi hyvin ja viimeisessä ottelussa TPS:ää vastaan oli jo play offien tuntua. Liigassa oli tehty muutos, jonka myötä pudotuspeleihin pääsi entisen neljän sijasta kuusi joukkuetta. Kaksi parasta saivat levätä odottaen vastustajiaan puolivälieristä. Turkulaiset kiilasivat voitollaan kakkoseksi ja Kärpät joutui puolivälieriin Ilvestä vastaan. Kuva: Pekka Arbelius marraskuussa 1981. Kuvaaja: Vesa Keski-Oja.

Tupsukorvista ei ollut Kärppien pysäyttäjäksi, vaan oululaiset etenivät välieriin suoraan kahdella voitolla. Arbelius kuvailee Ilvestä ”suupalaksi”. Seuraavana vastassa oli TPS, joka antoi kovan vastuksen. Otteluvoitot olivat tasan 2–2 ja ratkaiseva viides peli oli edessä Kupittaalla. Oululaisilla ei tuntunut olevan onni matkassa, kun menomatkalla lentokone joutui laskeutumaan lumimyräkän takia jo Tampereella. Sieltä joukkue reissasi yleisellä linja-autovuorolla Turkuun. He ehtivät juuri ja juuri paikalle, mutta vastoinkäymiset matkalla olivat sekoittaneet ruokailut. Arbeliuksen mukaan pelaajat saapuivat otteluun niin henkisesti kuin fyysisestikin nälkäisinä. Torkkeli kertoo yhtenäisen ja päämäärätietoisen ryhmän osanneen suhtautua yllättävään tilanteeseen oikein, eikä asiaa ei jääty märehtimään. Kamppailu venyi jatkoajalle ja ratkaisijaksi nousi Juha Tuohimaa, jonka siniviivalaukaus upposi maaliin. Kuva: Veikko Torkkeli taistelemassa TPS:n Kari Vaihisen kanssa.

Kiekkohuuma Oulussa virittyi äärimmilleen, kun Kärpät oli noussut ensimmäistä kertaa liigafinaaleihin. Tiedossa oli tiukka taistelu, kun vastaan luisteli HIFK:n suoraan kolmella voitolla jyrännyt Tappara. Torkkelin mukaan Kärpissä ei otettu turhia paineita, vaan lähdettiin pelaamaan ottelu kerrallaan.

Molemmat seurat nappasivat kotivoitot ja Hakametsään siirryttiin tasatilanteessa 1–1. Kirvesrinnoille osui kohdalle niin sanottu ”läpipeli”: kaikki näytti onnistuvan ja ottelu päättyi murskalukemiin 13–2. Torkkeli muistaa elävästi katsoneensa toisessa erässä tulostaululle ja miettineensä ”kuinka helevetin kauan tätä tuskaa kestää”. Tässä vaiheessa niin tapparalaiset kuin lehdistökin pitivät hommaa taputeltuna. Tamperelaiset ottivat jo samppanjatkin mukaan Ouluun. Valmentaja Mäkinen ei kuitenkaan aikonut antaa periksi näin helpolla. Pelipäivänä jokaiselle pelaajalle annettiin nenän eteen Helsingin Sanomat, jossa Tapparaa hehkutettiin jo varmana Suomen mestarina.

Rivit oli saatava kasaan lyhyessä ajassa. Torkkeli kertoo jokaisen pelaajan keskittyneen omaan ja kentällisensä rooliin. Mäkisen tempun ja kotiyleisön raivoisan kannustuksen avulla sisuuntunut kärppälauma otti selvän 6–1-voiton. Pettyneillä tamperelaisilla jäivät kuohujuomapullot avaamatta ja ratkaiseva viides ottelu oli edessä Hakametsän jäähallissa. Arbeliuksen mukaan ratkaisuottelussa ei voi keskittyä ympäristöön, mutta Hakametsässä oli aina oma fiiliksensä ja siellä oli hienoa ratkoa mestaruutta. Halli oli nuorelle pelaajalle pyhättö. Torkkelin mielestä Hakametsässä oli hyvä pelata erinomaisissa puitteissa. Yleisökään ei Tampereella ollut niin paha, jos verrataan kannattajiin länsirannikolla. Kuva: Kärppien Kari Suoraniemi ja Pekka Arbelius juhlimassa maalia kaudella 1980–81. Tolppien välissä Tapparan Hannu Kamppuri. Kuvaaja: Reijo Palmu.

Ottelun alku tarjosi kauhunhetkiä oululaisfaneille, joita oli saapunut paikalle bussilasteittain: Tappara vei ensimmäisen erän nimiinsä 2–0. Kärppiä tämä ei hetkauttanut, vaan omaa hommaa jyrättiin eteenpäin. Mäkinen yllätti virkaveljensä Tapparan Rauno Korven muuttamalla peluutusta ja taktiikkaa. Toisessa erässä oululaiset tasoittivat tilanteen salamamaaleilla ja siirtyivät maalin johtoon. Viimeisen erän alkupuolella Kari Jalonen hoiti pakin pois tieltä kikoillaan ja iski lättysyötön takakulmalle. Jalosen kanssa pikkupojasta asti pelannut Arbelius tiesi kuvion tasan tarkkaan ja kiilasi takatolpalle ohjaamaan kiekon verkkoon. Tapparan selkäranka oli katkennut ja Kärpät pelaili itsensä 5–2-voitolla ensimmäiseen Suomen mestaruuteensa.

Onnittelijoita riitti, kun oululaiskannattajat ryntäsivät jäälle järjestysmiesten estelyistä huolimatta. Kärppien ensimmäisen nappulaliigan kasvatti, kapteeni Torkkeli, pääsi kohottamaan Canada-maljan kohti Hakametsän kattoa. Tampereella juhlittuaan joukkue lähti aamulennolla kohti kotia. Mikko Leinonen ja Reijo Ruotsalainen toivat Canada-maljan lentokentälle hevosen kyydissä. Oulussa vastassa oli soittokunta ja voittokulkue eteni pitkin pääkatua, jonka liikkeet olivat koristelleet ikkunansa isoilla keltaisilla ”Kärpät on kultaa” -tarroilla. Juhlimisessa meni muutama päivä. Canada-malja oli Kärppien mukana ensimmäisenä Oulun päivänä ruokailussa ja saunomassa, mutta sitten se otettiin parempaan talteen. Arbeliuksen mukaan kannun kanssa ei käynyt vahinkoja. Kuva: Veikko Torkkeli Canada-malja käsissään. Kuvaaja: Reijo Palmu.

Mestaruudella oli valtava merkitys pohjoisen Suomen jääkiekolle. Torkkelin mukaan Kärpät oli ”puolen Suomen joukkue”, pelejä käytiin katsomassa Utsjoelta ja Lapin kaukaisimmista kylistä saakka. Vuoden 1981 voittoa muistellaan edellään korkeimpana kohokohtana, vaikka mestaruuksia on Ouluun siunaantunut monesti myöhemminkin.

Lähteet:

Pekka Arbeliuksen puhelinhaastattelu 13.10.2021

Veikko Torkkelin puhelinhaastattelu 19.10.2021

Kirjoittanut: Mika Vehmas

Kaudelle 1975–76 mestaruussarja eriytettiin organisaatiouudistuksessa muusta jääkiekkoilusta ja se jatkoi tästä eteenpäin SM-liigan nimellä. Sarjassa oli aluksi 10 joukkuetta ja Canada-maljan voittaja ryhdyttiin ratkaisemaan pudotuspeleillä.

Turkulaisessa jääkiekossa elettiin mullistusten aikaa. Liiga-ajan kynnyksellä Turun Toverit (TuTo) oli pudonnut pääsarjatasolta ja joutunut talousvaikeuksien vuoksi tiukkojen päätösten eteen. Jääkiekko huipputasolla päätettiin lopettaa tyystin ja taloustilannetta paikattiin myymällä parhaat pelaajat paikallisvastustaja Turun Palloseuralle. Kilpakumppanien pelaajiston yhdistymiselle ei povattu ruusuista tulevaisuutta ja yrityksen epäiltiin kaatuvan riitoihin. Huhut vihjailivat pelaajien jopa kulkevan eri busseilla otteluihinsa. Taustalla vaikuttivat myös poliittiset erimielisyydet: TuTo oli kuulunut Suomen Työväen Urheiluliittoon ja TPS Suomen Valtakunnan Urheiluliittoon. Kuva: Turkulaiset puolustajalegendat Timo Nummelin (TPS) ja Seppo Lindström (TuTo) 1974-1975. Kuvaaja Matti Kivekäs.

Seppo ”Pappa” Lindström siirtyi TuTosta Tepsiin ja valittiin joukkuetoveriensa äänestyksessä kapteeniksi. Hänen mukaansa politiikkaa ja erimielisyyksiä ei esiintynyt pelaajien välillä. Homma toimi alusta saakka ja paikallisjoukkueiden pelityylitkin olivat pelaajille tutut vuosien varrelta. Neljättä kauttaan Tepsissä 19-vuotiaana pelannut Hannu Jortikka muistelee, että henki oli kunnossa ja yhdistymisestä tuli voimaa joukkueeseen. Kuva: Hannu Jortikka TPS:n paidassa 1970-luvun puolivälissä.

Viimeistään TuTo-vahvistusten myötä TPS:llä oli kasassa kova porukka. Ensimmäiseksi täyspäiväiseksi valmentajaksi oli Tampereelta palkattu Raimo Määttänen. Jortikka sanoo, ettei Turussa ollut aiemmin harjoiteltu niin kovaa. Määttäsen ote oli alusta lähtien ammattimainen ja hän toi mukanaan kahdet päivittäiset treenit. Ruokailuihin, lisäravinteisiin sekä hierontoihin ja venyttelyyn kiinnitettiin uudella tavalla huomiota. Lisäksi peluuttaminen neljällä ketjulla alkoi.

Kova työ tuotti tulosta ja TPS valloitti runkosarjan ykköspaikan. Valmentaja Määttänen oli valmistanut joukkuetta play-offeihin muistuttaen joka voiton tärkeydestä: tappioihin ei ollut varaa, muuten voisi pudota kokonaan pois. Määttänen hoiti vierasotteluihin eväätkin mukaan, jotta tankkaus saatiin suoritettua ajallaan, sillä seuraava peli saattoi edessä jo huomenna. Jortikka kertoo joutuneensa taistelemaan paikastaan avauskokoonpanossa, mutta pudotuspeleissä hän pääsi pelaamaan kaikki ottelut Timo Nummelinin pakkiparina. Nuori poika sai siitä heti ”muutaman sentin lisää pituutta”. Kuva: Hannu Jortikka laukomassa kaudella 1974–75. Kuvaaja Reijo Palmu.

Ensimmäisenä turkulaisia vastassa oli Helsingin IFK. TPS taisteli voiton ensimmäisessä ottelussa niukasti 2–1 ja toisessa pelissä HIFK:n kahden maali johto onnistuttiin kääntämään 2–5-voitoksi. Sekä Lindström että Jortikka korostavat joukkueen vahvaa henkeä ja kovaa itseluottamusta. Tappioasemassakin jaksettiin aina uskoa omiin mahdollisuuksiin.

Finaaleista kehkeytyi kahden edelläkävijävalmentajan välinen taisto. Määttäsen vastapuolella oli Tampereen Tappara valmentajansa Kalevi ”Kallu” Nummisen johdolla. Määttänen oli turkulaispelaajia motivoidessaan usein käyttänyt Tapparan harjoittelujärjestelmää ja -määriä vertailukohtana. Ennakkosuosikista ei ollut epäilystä: Tappara oli ollut jääkiekon huipulla monena vuonna peräkkäin ja joukkuetta kuvailtiin jopa viritettynä koneena, kun taas turkulaisten edellinen mestaruus oli vuodelta 1956. Lindströmin mukaan tepsiläisten oli helpompi lähteä finaalisarjaan altavastaajan asemasta. Kuva: Kalevi Numminen ja Raimo Määttänen maajoukkueen harjoituksissa vuonna 1974. Kuvaaja Mauno Hämäläinen.

Monen yllätykseksi TPS voitti Tapparan selvästi 4–1 kotiottelussaan Kupittaalla. Mestaruus oli siis katkolla seuraavassa ottelussa Hakametsässä. Jortikka kuvailee Tampereen jäähallin olleen suomalaisen kiekkoilun pyhättö. Oli hienoa tulla kunnon jäähalliin pelaamaan mestaruudesta. Lindström kertoo hallin olleen omaa luokkaansa ja sinne oli kiva lähteä taistelemaan voitosta.

Tappara ei ollut valmis antamaan tuumakaan periksi kotijäällään. TPS:n maalivahti Urpo Ylönen kuitenkin pysäytti tamperelaisten yritykset kerta toisensa jälkeen. Maalinteon aloitti ”Pappa” Lindström. Hänen mukaansa maskin takaa lähtenyt siniviivalaukaus ei ollut mitenkään erikoinen, mutta upposi verkkoon Tapparan maalivahdin Antti Seppäsen estelyistä huolimatta. Toisen erän lopulla tamperelaiset nousivat tasoihin ja painostus jatkui kolmannessa erässä. Tolppalaukausta lähemmäksi ei kuitenkaan päästy.

Jortikka kuvailee ratkaisua play off -kiekolle tyypilliseksi: tilanne ei vaikuttanut vaaralliselta ja yhtäkkiä kiekko olikin maalissa. Ruuhkatilanteessa Reijo Leppänen ja Seppo Repo onnistuivat saamaan syötöt perille ja lopuksi Repo pääsi laukomaan kumilätkän yläkulmaan vain 21 sekuntia ennen varsinaisen peliajan päättymistä. Kaikki ymmärsivät, että se oli siinä. Jäljellä oli vain pakkoaloitus. Henkisesti ja fyysisesti väsynyt Tappara ei enää päässyt ampumaan kohti Urpo Ylösen vartioimaa maalia. Kuva: Seppo Repo riemuitsee tekemäänsä ratkaisumaalia erotuomari Raimo Sepposen edessä.

Juhlinta sai alkaa ja kapteeni Lindström nosti Canada-maljan ilmaan. Ennen palaamista Tampereella käytiin vielä syömässä ja opiskelijakapakassa. Turussa paineltiin hotelli Ruissaloon, jonne Tapani Kansakin oli saatu esiintymään. Jortikka muistelee juhlinnan olleen aivan eri tasoa kuin nykyään. Turun Sanomissa oli mestaruudesta pieni juttu eikä torilla vietetty kansanjuhlia. Canada-malja kulki joukkueen mukana, mutta saunaan sitä ei otettu eikä viety pelaajien koteihin. Lindströmin mukaan kannua kohdeltiin kunnioituksella eikä olisi tullut mieleenkään ruveta sitä tuhoamaan. Jälkikäteen on tuntunut hyvältä olla ensimmäinen liigamestari, vaikkei sitä sillä hetkellä osannut ajatella erityisenä mestaruutena. Kuva: TPS:n joukkue 1976, edessä Lindström Canada-malja sylissään.

Lähteet:

Hannu Jortikan puhelinhaastattelu 28.9.2021

Seppo Lindströmin puhelinhaastattelu 30.9.2021.

Kirjoittanut: Mika Vehmas

Kaudelle 1964–65 lähdettäessä porilainen jääkiekko oli nosteessa. Suomen mestaruudesta pelasi kaksi porilaista joukkuetta, kun Karhujen ohella Rosenlewin Urheilijat-38 oli noussut pääsarjaan.  Lisäksi lokakuun 19. päivänä oli vihitty käyttöön Isomäen urheilukeskukseen valmistunut tekojäärata. Kausi kuitenkin alkoi ikävissä merkeissä RU-38:in edustajien syytettyä Karhujen joukkueenjohtajaa maalivahtinsa lahjontayrityksestä. Lopullinen totuus asiasta ei koskaan selvinnyt, mutta tapaus käynee esimerkkinä siitä kuinka kovaa kilpailu oli paikallisvastustajien kesken.

Lasse Heikkilä toimi Porin Karhujen pelaajavalmentajana kuten kahdella aiemmallakin kaudella. Hänen mukaansa joukkueessa oli erinomainen yhteishenki. Periaatteena oli, että kentän ulkopuolella oltiin kavereita ja voitiin jutella kaikista asioista, mutta peleissä ja harjoituksissa Heikkilällä oli täysi määräysvalta. Joukkueeseen hankitut ulkopaikkakuntalaiset vahvistukset myös sopeutuivat Karhujen järjestelmään ongelmitta. Kuva: Lasse Heikkilä toimi myös Ässien valmentajana 1970-luvun alusta 1980-luvun alkuun. Kuvaaja: Reijo Palmu.

Oman tekojääradan saaminen oli aikamoinen harppaus, sillä nyt joukkueen ei enää tarvinnut lähteä Tampereen Koulukadulle tai Rauman Äijänsuolle harjoittelemaan. Heikkilä kertoo, että oli erittäin raskasta lähteä kahdesti viikossa Tampereelle treeneihin iltakymmenestä kahteentoista ja palata vielä yötä myöten takaisin Poriin. Aamulla piti kahdeksalta olla työpaikalla tai koulun penkillä. Karhuihin 16-vuotiaana nousseen Veli-Pekka Ketolan mukaan innostus auttoi jaksamaan. Heikkilä kuvailee joukkueen intoa käsittämättömäksi ja selittää sitä yhteisellä halulla päästä eteenpäin.

Porin tekojääradalla joukkue pääsi harjoittelemaan päivittäin eikä otteluita jouduttu enää perumaan sääolosuhteiden vuoksi. Ketola muistelee, että vaikka ajoittain jouduttiin kolaamaan vettä tai lunta kentältä, niin jää oli silti aina saatavilla. Parantuneet puitteet houkuttelivat myös lisää nuoria lajin pariin ja väkeä katsomoon. Kuva: Veli-Pekka Ketola leijonapaidassa vuonna 1970. Reijo Palmu.

Joukkue kehittyi koko ajan harjoittelun edistymisen ja lisääntyneen jääajan myötä. Heikkilä oli omien oppiensa lisäksi tuonut Karhuihin vaikutteita ulkomaalaisilta maajoukkuevalmentajilta, kuten Viljo ”Joe” Wirkkuselta, ja Derek Holmesilta. Aarne Honkavaarakin oli käynyt Porissa kertomassa jääkiekon harjoittelusta. Karhut kävi vuosittain pelaamassa harjoitusotteluita Ruotsissa ja muutaman kerran käytiin Itä-Berliinissäkin. Heikkilä painotti kansainvälisten kontaktien ja virikkeiden tärkeyttä.

Porin Karhut oli mestaruussarjassa keskikastin joukkue. Mestaruus oli unelma, mutta sitä ei pidetty realistisena tavoitteena. Ketolan mukaan Karhut oli mitalikelpoinen joukkue ja parempi kuin monet ajattelivat. Matti Jansson kehittyi huippumaalivahdiksi ja Ilveksessä menestyksen makuun päässeet Kaj Matalamäki ja Erkki Harju tiesivät, mitä mestaruuden voittaminen vaatii. Kokeneiden pelaajien, kuten Anto Virtasen ja Seppo Nyströmin, vire alkoi löytymään ja joukkueessa oli lupaavia nuoria kasvoja, Ketolan lisäksi muun muassa Juha Rantasila ja valmentajan pikkuveli Antti Heikkilä. Yhteishenki ja yhteisöllisyys huokuivat joukkueesta ja se uskoi voittoon joka pelissä. Pelaajat noudattivat Lasse Heikkilän pelisysteemiä eikä sooloilua esiintynyt.

Porin Karhut päätyi menestyksekkään kauden lopuksi tasapisteisiin Ilveksen kanssa. Edessä oli uusintaottelu Tampereella vastavalmistuneessa Hakametsän jäähallissa. Ilves oli perinteikäs kovia nimiä vilisevä seura, Karhut taas uusi tulokas ja lehdistössä annettiin ymmärtää mestaruuden olevan tamperelaisille läpihuutojuttu. Ketolan mukaan Ilves oli kuitenkin voitettavissa oleva joukkue ja altavastaajan asemasta oli helpompi lähteä otteluun. Kuva: Ilveksen tähtiketju Lasse Oksanen, Jorma Peltonen ja Reijo Hakanen 1960-luvun alussa.

Lasse Heikkilä kertoo Karhuilla olleen jo kokemusta jäähalleista Ruotsin ja Itä-Berliinin harjoitusotteluista. Oli kuitenkin kiekkoilijan unelma päästä pelaamaan halliolosuhteisiin omassa kotimaassaan. Ensimmäinen halli oli kiekkoväen yhteinen tavoite eikä sitä osattu ajatella ”tamperelaisten hallina”. Ketolan mielestä pelaaminen jäähallissa toi ottelulle lisäarvoa ja täysi tupa antoi lisäpotkua. Uusintapeliä edeltävänä iltana porilaiset olivat käyneet Hakametsän jäällä harjoittelemassa. Vahtimestarien vinkistä Karhut jätti varusteensa kuivamaan hallin kuivaushuoneisiin. Vain luistimet otettiin Poriin mukaan teroittamista varten.

Pelipäivänä Porissa oli märkä lumisade. Varusteet oli nostettu ulos valmiiksi, mutta luistimet oli vielä jätetty pakettiauton takatilaan kastumisen pelossa. Karhut oli ollut ruokailemassa ennen lähtöä ja aikataulusta hieman myöhässä linja-autoa ryhdyttiin lastaamaan vauhdilla. Valmentaja Heikkilän toiveesta joukkue jäi pois kyydistä Tampereen linja-autoasemalla ja käveli loppumatkan Hakametsään. Hallin parkkipaikalla laitahyökkääjä Jaakko Honkanen alkoi kyselemään luistimista. Oli todellinen shokki, kun luistinten jääminen Poriin alkoi valjeta joukkueelle. Huoli kasvoi: perutaanko ottelu, päästäänkö ollenkaan pelaamaan, saako Ilves luovutusvoiton?

Joukkueenjohtaja ei jäänyt toimettomaksi, vaan soitti Porin taksiasemalle ja suostuvaisen kuskin löydyttyä, tämä lähti hakemaan luistinkassin ja ajamaan ”kuolemaa uhaten” Tampereelle. Pelin alkua päätettiin siirtää puolella tunnilla. Ottelun televisioinut Yle ilmoitti, että ottelu voi viivästyä enintään tunnilla, sen jälkeen lähetys ei enää onnistu.

Kukaan ei voinut tietää tarkkaa aloitusajankohtaa ja hermostuneen oloiset ilvesläiset kävivät jo pariin otteeseen lämmittelemässä jäällä. Porilaiset ottivat rauhallisesti ja huilailivat jalat ylös nostettuina. Luistimet saapuivat noin vartin ennen takarajan umpeutumista. Karhujen pelaajat vetivät varusteet nopeasti päälle ja lähtivät jäälle. Ensimmäisinä kaukaloon päässeet Esa Wesslin sekä Timo Jussila olivat unohtaneet teräsuojat päälle ja lensivät takapuolelleen yli 10 000 katsojan ratketessa nauramaan. Kuva: Porin Karhujen Matti Jansson ja Jaakko Honkanen taistelemassa ilvesläisten kanssa 1960-luvun puolivälissä.

Alkulämmittelyjen väliin jääminen näkyi ottelun alussa. Ilves painoi päälle ensimmäisessä erässä ja vain maalivahti Matti Janssonin huippuotteet pitivät Karhut mukana pelissä. Erän loppupuolella porilaiset saivat pikkuhiljaa koneensa käyntiin ja ottelun tasaantuessa Ilveksen pelaajat alkoivat hermoilla. Karhut sai kaksi maalia tehtyä ja petrasi loppua kohden. Ketolan 2–0-maali oli onnistuminen sekä joukkueelle että henkilökohtaisesti. Kolmoskenttä koostui pelaajavalmentaja Heikkilästä ja kahdesta nuorukaisesta Ketolasta ja Wesslinistä. He eivät päässeet nauttimaan maalinteosta usein, sillä Heikkilän täytyi välillä lepuuttaa omaa ketjuaan päästäkseen keskittymään valmentamiseen paremmin. Lopulta ottelu päättyi 1-5. Porilaisten menestyksen avaintekijöiksi niin Heikkilä kuin Ketolakin nimeävät laadukkaan maalivahtipelin ja hyvän puolustuksen.

Tunteidenpurkausta oli vaikea sanoin kuvata ja mestaruudesta nautittiin täysin rinnoin. Joukkueen kapteeni Antti Heikkilä nosti Canada-maljan käsivarsilleen ja seuratoverit kantoivat häntä kultatuolissa ympäri kenttää. Tämän jälkeen kannu palautettiin Jääkiekkoliitolle. Karhujen ilta jatkui Poriin päästyä saunaillassa ja muissa yksityistilaisuuksissa. Myöhemmin järjestettiin myös isompi vastaanotto. Juhlinta tapahtui lähinnä joukkueen kesken ja se oli ylipäätään maltillisempaa kuin nykyisin. Karhujen vuoden 1965 voitto oli Porin ensimmäinen jääkiekon Suomen mestaruus ja loi pohjan porilaisen jääkiekon myöhemmälle menestykselle. Kuva: Karhujen kapteeni Antti Heikkilä juhlimassa mestaruutta Hakametsän jäällä Canada-malja käsissään.

Lähteet: Veli-Pekka Ketolan puhelinhaastattelu 20.9.2021 ja Lasse Heikkilän puhelinhaastattelu 21.9.2021. Kirjoittanut Mika Vehmas.

Canada-malja on jääkiekon Suomen mestarille luovutettava kiertopalkinto, jota säilytetään Suomen jääkiekkomuseossa Tampereella. Sitä pidetään Suomen arvokkaimpana ja tunnetuimpana kiertopalkintona. Seuraavassa esitellään Canada-maljaa fyysisenä esineenä sekä sen vaiheita syntysijoilta nykypäivään.

 

Mitat ja ulkomuoto

Paino: n. 17 kg

Korkeus: 63 cm

Leveys: 57 cm

Syvyys: 34 cm

Alusta mustaksi maalattua puuta, maljaosa hopeoitua kuparia. Maljan yläosassa lehtikuviointi. Jalkaosassa jääkiekkoilijan kuva ja kaiverrus: Canada malja. Alustassa erillisessä metallilaatassa kaiverrus: Suomen Jaakiekkoliitolle Kanadan Suomalaisilta Kansallis Seuroilta 1950. Puuosan ympärillä täyshopeisia laattoja, joissa vuodesta 1951 alkaen SM-joukkueen nimi ja vuodesta 1976 alkaen SM-joukkueen ja siinä pelanneiden nimet. Maljaosan vierellä kaksi metallista jääkiekkoilijapatsasta.[1]

 

”Arvokas lahjoitus meren takaa”

Kanadan suomalaissiirtolaisten keskuudessa oli vahva tahto auttaa sodasta kärsinyttä vanhaa kotimaata. Suomessa oli pulaa lähes kaikesta ja ulkomailta lähetettiin avustuksina muun muassa vaatteita ja ruokaa. Vuonna 1928 Suomesta lähtenyt ja Montrealin kautta Sudburyyn päätynyt puuseppä sekä jääkiekkointoilija Edwin Sandblom sai ajatuksen Suomeen lahjoitettavasta palkintopokaalista ja alkoi innostaa muitakin kanadansuomalaisia ideansa taakse.[2] Tavoite oli ”rohkeaa kuvitelmaa ounasteleva toive”: suomalaisen jääkiekkoilun tason nostaminen niin, että se vielä jonain päivänä pystyisi antamaan tasaväkisen vastuksen Kanadan kiekkosuuruuksille. Keräyksen puuhamiehinä toimivat Sandblomin lisäksi ainakin Väinö Kuikka, Lauri Tulkku, Aarne R. M. Ritari, Ilmari Järnefelt ja August Jokinen[3]. Lahjoittajat palkittiin myöhemmin jääkiekkoliiton ansiomerkillä.[4]

Tieto Canada-maljasta tuli Suomen jääkiekkoliitolle marraskuussa 1950 yllätyksenä, mutta toki positiivisena sellaisena[5]. Kuultuaan lahjoituksesta tamperelaisseurat ehdottivat, että Canada-malja annettaisiin ikuisesti kiertäväksi palkinnoksi[6]. Palkinnon saapumisesta on kaksi tarinaa. Kanadalaisen version mukaan pytyn toimitti Aarne Ritari, Sudburyn suomalainen matkatoimiston omistaja. Suomessa kerrotun version mukaan malja matkusti Kanadassa lehtimiehenä toimineen Lauri ”Tahko” Pihkalan mukana.[7] Jälkimmäistä versiota tukevat sekä Helsingin Sanomien uutisointi että valokuvat, joissa Pihkala vastaanottaa palkintopystin ja luovuttaa sen 4.1.1951 Jääkiekkoliiton edustajille[8]. Ensimmäisen kerran Canada-malja oli voitettavissa vielä samalla kaudella. Ilves saavutti Suomen mestaruuden voitettuaan Tarmon Hämeenlinnassa 5. päivä maaliskuuta 1951.

 

Ensimmäiset voittajat

Ilveksen mestaruusjoukkueessa pelannut Pentti Isotalo muistelee, että Canada-malja annettiin kapteenille, joka toi sen joukkueen eteen. Seuraavaksi otettiin ryhmäkuva palkinnon kanssa, mutta sitä ei nosteltu jäällä eikä tuuleteltu sen kummemmin. Tämän jälkeen seuran edustajat veivät pokaalin toimistolle. Isotalo jatkaa, että Canada-maljaa ei erityisesti arvostettu pelaajien keskuudessa, vaan sillä hetkellä kyseessä oli ”yksi peli, joka voitettiin”. Isotalon mukaan Ilveksellä ei ollut varoja kahvittelutilaisuuden lisäksi muihin mestaruusjuhliin, mutta kerran maljasta päästiin nauttimaan pirtulla vahvistettua valkoviiniä. Elettiin tiukan alkoholisäännöstelyn aikaa, joten seuran taustajoukkoihin kuulunut lääkäri oli joutunut hankkimaan terästyksen reseptillä.[9]

Samaisessa voittajajoukkueessa kiekkoillut Eero Saari sanoo Canada-maljan olleen tärkeä erityisesti seuralle ja sen johtajille. Pelaajille ensisijaista oli hauskanpito ja kavereiden kanssa yhdessä pelaaminen. Isotalo lisää, että yleisössä hurrattiin mestaruudelle ja Canada-maljalle. Hän arvelee palkinnon arvostuksen nousseen sitä myötä, kun jääkiekossa on alkanut tulla kansainvälistä menestystä. Ilveksen 1951 suomenmestareihin myöskin lukeutuvan Yrjö Hakalan mukaan oli hienoa voittaa mestaruus ja sitä kautta saada seuran nimi sekä vuosiluku Canada-maljan kylkeen.[10]

 

Originaalin muutokset

Alun perin Canada-maljaan kiinnitettiin hopealaatta, jossa on voittajaseuran nimi sekä vuosiluku. SM-sarjan vaihtuessa SM-liigaksi kaudella 1975–76 laattoihin päätettiin ryhtyä lisäämään mestaruusjoukkueen kokoonpano käsin kaiverrettuna. Ensimmäisenä kunnian sai Turun Palloseura. Laatat veivät nyt enemmän tilaa ja pokaaliin rakennettiin uusi alaosa. Viimeisimmän kerran palkintoa on korotettu 18.2.2004.[11] Canada-maljaa huoltava kultaseppämestari Jyrki Karvinen kertoo korotusten lisänneen painoa ja vaativan paljon voimaa saada palkinto nostettua päänsä päälle sujuvasti, erityisesti koska painopiste on väärin. Hänen mukaansa lisäkorotuksissa ei ole järkeä, joten laattoja on pakko siirrellä ennen pitkää. Stanley Cup -tyylinen kerrosten vaihtaminen ei ole toimiva vaihtoehto Canada-maljalle, koska rakenne on erilainen, mutta laattojen vaihtaminen onnistuu. Virallista päätöstä asiasta ei ole tehty.[12]

Alkuperäisestä valmistajasta ei ole säilynyt varmaa tietoa[13]. Kultaseppämestari Jyrki Karvisen yhteinen taival Canada-maljan kanssa alkoi, kun SM-liigan silloinen toimitusjohtaja Urpo Helkovaara oli häneen yhteydessä. Palkinto oli huonossa kunnossa 1990-luvulle tultaessa, joten se purettiin täysin osiin ja kunnostettiin. Puuseppämestari Harri Hermelä korjasi puuosat, joista osa jouduttiin tekemään kokonaan uusiksi. Sivuilla olevien pelaajahahmojen, Karvisen termein ”pikkupoikien”, jalat oli korjattu polvesta alaspäin kotikonsteihin, joten Karvinen teki kuvien perusteella jalat uusiksi. Hän teki myös valumuotit figuureista, sillä mestaruusjuhlissa niitä on kadonnut. Samalla muotilla tehdään pronssiset Liigan kuukauden pelaaja -palkinnot. Itse malja ja etulaatta ovat vain kosmeettisesti käsiteltyjä, mutta käytännössä alkuperäisiä.[14]

Canada-maljan alkuaikoina palkintoa ei ollut tapana huoltaa järjestelmällisesti. Korjauksia tehtiin sitä mukaa kuin esiintyi tarvetta. Karvisen mukaan aikoinaan palkintoa kohdeltiin hellävaraisemmin eikä tarkoituksellista tuhoamista esiintynyt. Alkuperäinen annettiin hyvin pitkään joukkueen mukaan, kunnes huomattiin, ettei palkinto enää kestä. Edellä mainitusta syystä ja hävittämisen varalta päätettiin tehdä kopio kokonaan hopeasta. Karvinen kertoo, ettei originaalin arvo ole kummoinen arvometalleissa mitattuna: itse malja on alpakkaa ja aitoa hopeaa ovat vain ”pikkupojat” sivuilla ja mestaruuslaatat. Historialliselta ja tunnearvoltaan alkuperäinen on tietysti korvaamaton.[15]

Alkujaan Canada-maljaa kuljetettiin puulaatikossa, mutta nykyisin sillä on erikseen teetätetty kuljetussalkku. Kopion valmistumisen jälkeen originaali on annettu mestarijoukkueen nosteltavaksi jäälle, mutta matkalla pukukoppiin se vaihdetaan kopioon. Alkuperäistä Canada-maljaa säilytetään Suomen jääkiekkomuseossa Tampereella. Karvinen kiinnittää edelleen uusimmat mestaruuslaatat ja kunnostaa pystiä tarvittaessa. Useimmiten toimenpiteenä on samppanjan sokerijäämien ja sormenjälkien[16] puhdistaminen.[17]

 

Kopiot

Keskustelut kopion valmistamisesta alkoivat vuonna 1990. Huhtikuussa 1992 Karvinen teki tarjouksen ja valmistus aloitettiin syksyllä 1992. Kopiota oli tekemässä useampi ammattilainen, muun muassa kaivertaja hoiti kaiverrukset, valurit tekivät koristekranssit, puuseppämestari puuosat ja hopeaseppämestari Seppo Sankila teki maljaosan. Lopulta Karvinen kasasi osat kokoon. Aluksi kopion olemassaolo oli vain harvojen tiedossa. Kerran molemmat pytyt osuivat vahingossa samaan kuvaan ja silloin kopion olemassaolo oli myönnettävä avoimesti. Kopion käyttöönoton jälkeen alkuperäinen Canada-malja on pysynyt hyvässä kunnossa. Pari vuotta sitten Karvinen korjasi alakerran näkymättömissä olevat osat.[18]

Kopio tehty mahdollisimman jämäkäksi ilman, että siihen tulee turhaa painoa. Tämän osoittamiseksi Karvinen on seissyt palkinnon päällä. Tosin puuosat kestävät huonosti maljasta nautittavia virvokkeita ja uima-altaan vettä. Ne ovat pääasiassa MDF:ää[19] ja niissä on vanhanaikainen monikerroksinen maali, joka muistuttaa alkuperäistä. Se alkaa kupruilla, kun sitä tarpeeksi monta kertaa kastelee. Jos se olisi puuta, niin se olisi ”soikea ja kukkisi joka puolelta”. Karvinen kertoo, että mestaruusjuhlintakulttuuri alkoi muuttua 1990-luvulla ja kopio on kokenut kovia. Tuntui olevan ylpeydenaihe, kuka saa Canada-maljan pahimpaan kuntoon. Karvinen nimeää vuoden 1998 alkupisteeksi tuhoamiselle. Sitä aiemminkin oli tapahtunut vahinkoja, mutta ei samalla tasolla.[20] Liigan toimistopäällikkö Pirjo Nurminen kertoo, että nykyisin kopioita on kaksi. Karvisen tekemä ”alkuperäinen kopio” on Liigalla promootiokäytössä. Toinen, Kultakeskuksen valmistama kopio kulkee mestarijoukkueen sekä sen jäsenten mukana.

 

Paljon kokenut palkinto

Vuosikymmenten varrella alkuperäinen Canada-malja on osallistunut joukkueiden mukana juhlimiseen. Tästä ei ole aina selvitty kömmähdyksittä ja ehjin nahoin. Vuonna 1958 Ilveksen pelaajat unohtivat palkinnon ravintolan pöytään ja se tajuttiin hakea vasta seuraavana päivänä. TPS:n mestaruusjuhlissa 1976 yleisessä ravintolassa sivulliset onnistuivat repimään maljan sivujen pelaajafiguurit irti. [21] Tapparan pitkäaikainen huoltaja Jarmo Männistö muisteli, että 1970-luvulla pytty istuttiin lyttyyn Pertti Ansakorven saunan nurkassa[22]. Vuonna 1988 tapparalaiset veivät Canada-maljan mukanaan saunan lauteille, jolloin puuosat kärsivät löylyttelystä[23].

Vuodesta 1992 alkaen kopio on korvannut originaalin mestarijoukkueiden juhlissa. HIFK voitti Suomen mestaruuden 100-vuotisjuhlakaudellaan 1997–98 ja meno äityi villiksi. Canada-malja unohdettiin ravintolan narikkaan, se oli uima-altaassa ylösalaisin tuntitolkulla ja sieltä nostettaessa putosi kaakeleille. Lopulta palkinnon alaosa päätyi polttopuiksi takkaan.[24] Uudella vuosituhannella kopio on päässyt putoamaan ainakin TPS:n[25] ja Tapparan[26] yökerhobiletyksessä. Lisäksi se on toiminut muun muassa arpajaispalkintona[27] ja kastemaljana ristiäisissä[28].

Alkuperäinen Canada-malja vietiin suoraan jäältä Oulusta Karvisen pajalle korjattavaksi keväällä 2019, kun siitä oli irronnut yksi maila ja malja oli alkanut heilua[29]. Huolensa kovakouraisesta kohtelusta ja sitä kautta koko Canada-maljan arvostuksesta ovat ilmaisseet Karvisen lisäksi muun muassa Suomen jääkiekkomuseon entiset puheenjohtajat Kimmo Leinonen ja Pertti Kontto sekä jääkiekkotoimittaja Hannu Kauhala.

 

-kirjoittanut Mika Vehmas 25.2.2021.

 

Lähteet

Tietokannat:

Tampereen museoiden ja pirkanmaalaisten paikallismuseoiden yhteinen tietopalvelu Siiri.

Haastattelut:

Jyrki Karvisen haastattelu Jääkiekkomuseolla 11.2.2021.

Pentti Isotalon, Eero Saaren ja Yrjö Hakalan haastattelu Jääkiekkomuseolla 15.2.2021.

Painetut lähteet:

Helsingin Sanomat 18.11.1950. sivu 11.

Helsingin Sanomat 22.11.1950. sivu 10.

Helsingin Sanomat 5.1.1951. sivu 8.

Jääkiekkolehti 3/1996: Kanada-maljan kootut kolhut.

Kiekkolehti 3/1986: Kanadansuomalaiset keräsivät – Kanada Malja on Port Arthurista.

Nyholm, Tuomas (2015): Jarkko Ruutu. Jumalainen näytelmä. Otava: Keuruu.

Sähköiset lähteet:

Aamulehti 27.4.2016: Kuka kolhi Kanada-maljaa? Mestaruusmaalin tekijällä on vastaus: ”Se olit muuten sinä”.

https://www.aamulehti.fi/urheilu/art-2000007353749.html. Viitattu 23.2.2021.

Aamulehti 28.4.2016: Tapparan legendaarinen huoltaja on kätellyt Saddamia ja nähnyt, kun Kanada-malja istutaan lyttyyn.

https://www.aamulehti.fi/urheilu/art-2000007461631.html. Viitattu 23.2.2021

Aamulehti 27.4.2017: Tarinoita Kanada-maljasta: KalPan pelaaja käytti voittopokaalia tyttärensä kastemaljana 2013.

https://www.aamulehti.fi/urheilu/art-2000007465611.html. Viitattu 24.2.2021

National Post 27.3.2013: Canada Bowl and a little grit helped Finnish hockey find its feet after Second World War.

https://nationalpost.com/opinion/canada-bowl. Viitattu 18.2.2021

Ilta-Sanomat 2.10.2016: Tappara laittoi Kanada-maljan arpajaisvoitoksi – ”Minulla on suuri huoli…”

https://www.is.fi/sm-liiga/art-2000001274212.html. Viitattu 23.2.2021

Yle uutiset 3.5.2010. Kanada-maljassa lommoja ja painumia.

https://yle.fi/uutiset/3-5555081. Viitattu 23.2.2021

[1] Suomen jääkiekkomuseon kokoelmanhallintatietokanta.

[2] National Post 27.3.2013.

[3] Helsingin Sanomat 5.1.1951.

[4] Kiekkolehti 3/1986.

[5] Helsingin Sanomat 18.11.1950.

[6] Helsingin Sanomat 22.11.1950.

[7] National Post 27.3.2013.

[8] Helsingin Sanomat 5.1.1951.

[9] Isotalon, Saaren ja Hakalan haastattelu.

[10] Isotalon, Saaren ja Hakalan haastattelu.

[11] Suomen jääkiekkomuseon kokoelmanhallintatietokanta.

[12] Jyrki Karvisen haastattelu.

[13] Alkuperäisten patsaiden pohjasta ja maljan kiinnityslevystä löytyvät A. Rogers -leimat. Ei ole tietoa, onko yritys valmistanut koko palkinnon vai pelkästään hopeaosat. Maljassa ei ole valmistajan leimaa, koska se ei ole jalometallia.

[14] Jyrki Karvisen haastattelu

[15] Ibid.

[16] Ihosta jäävä suola jättää tummat jäljet pokaaliin.

[17] Jyrki Karvisen haastattelu.

[18] Ibid.

[19] Medium density fibreboard. Valmistetaan puukuiduista liiman kanssa puristamalla.

[20] Jyrki Karvisen haastattelu.

[21] Jääkiekkolehti 3/1996.

[22] Aamulehti 28.4.2016.

[23] Jääkiekkolehti 3/1996.

[24] Nyholm 2015, 84–85.

[25] Yle uutiset 3.5.2010.

[26] Aamulehti 27.4.2016.

[27] Ilta-Sanomat 2.10.2016.

[28] Aamulehti 27.4.2017.

[29] Suomen jääkiekkomuseon kokoelmanhallintatietokanta.

Suomalainen jääkiekkolehdistö alkoi hakea muotoaan 1960-luvun puolivälissä. Silloin – tarkalleen ottaen 3.11.1965 – ilmestyi Jääkiekkouutisten ensimmäinen numero. Päätoimittajana oli Aarne “Dynamo” Honkavaara, toimitussihteerinä Lauri Tarkkonen ja markkinoinnista vastasi Martti “Zape” Sarlin. Kirja-Monossa painettua lehteä kustansi Urheilu-Kustannus Oy, jonka osoitteeksi mainitaan Ludviginkatu 3-5 Helsingissä.

Tabloidikokoisen julkaisun musta-valkoista yleisilmettä piristää ripaus punaista. Verkkokalvoille se juuttuu parhaiten lehden nimeä edeltävänä pallukkana. Kuvia on vähän ja ilmeisesti painotekniikasta johtuen niiden laatu enimmäkseen suttuinen. Kansikuvan Ilves-ketju Oksanen-Peltonen-Hakanen on kuitenkin hyvin tunnistettavissa.

“Ilves paras ‘teoreettisessa’ mestaruussarjassa”, ilmoitetaan esikoisen etusivulla ikään kuin ennakoiden tahattomasti Ilveksen Suomen mestaruutta 1966. Otsikossa ja jutussa on kuitenkin kyse jälkipelistä – jos sarjasysteemi olisi uudistettu vuotta aikaisemmin, olisi Ilves voittanut mestaruuden silloinkin, kirjoittaja jossittelee. Todellisuudessa vuoden 1965 mestaruus meni Karhuille Poriin.

Lehden pääkirjoitus “Myötätuulta” kertoo lyhyesti jääkiekon suosiosta ja syksyn kansainvälisistä harjoitusotteluista Suomessa. Siinä sivussa saavat kotimaiset erotuomarit ja Rögle BK:n “hampuusijoukkue” huutia. Kirjoittaja avaa hieman myös uutukaisen taustoja. Muutamat alan konkarit olivat huomanneet oman lajilehden tarpeellisuuden, sillä jääkiekkotoiminta oli kasvanut yli ja ohi sen, mitä muu lehdistö kykeni siitä kirjoittamaan. Kun tuumasta käytiin toimeen, syntyi Jääkiekkouutiset.

Ykkösnumeron sisällön painopiste on SM-sarjan kiekkoilussa. Palstatilaa riittää hyvin myös viimeisimmille Suomen ja Norjan välisille maaotteluille sekä NHL-uutisille. Kevennyksenä NHL-osion ohessa on Tiedätkö tämän? -tietovisa. Visan aloittava monivalintatehtävä liikkuu suomalaiskiekkoilun museaalisissa maisemissa: Suomen ensimmäinen jääkiekkomestari on a) Reipas, b) Ilves c) HJK. Vastaus paljastettiin lehden seuraavassa numerossa, mutta välittömän tiedonjanon saattoi netittömällä 60-luvulla sammuttaa kurkkaamalla Honkavaaran Jääkiekkokirjasta.

Päätoimittaja Honkavaara ja toimitussihteeri Tarkkonen eli “Laurijuhani” tuottivat osansa lehden materiaalista jatkossakin, mutta suurin osa teksteistä julkaistiin nimettöminä tai nimimerkeillä. Omalla nimellään tohtivat esiintyä Jack Matheson, Joe Wirkkunen ja ainakin kerran Lasse Jalo. Muistelmissaan Honkavaara kertoo Risto Lindroosin pitäneen lehdessä erotuomaripalstaa. Tarina ei kerro, oliko erotomariasioita käsitellyt “Paavali” juuri hän vai joku muu – vinkatkaa, jos tiedätte. Toistuvasti Jääkiekkouutisten sivuilla esiintyi myös “Tikku” pakinoiden mystisestä Barry Tennysobista.

Jääkiekkouutisten loppua ennakoi syyskuussa 1966 toimituksen osoitteenmuutos lehden tietolaatikossa ja samaisen laatikon päivitys lokakuussa uudella tiedotus- ja suhdetoiminnasta vastaavalla henkilöllä. Konstit loppuivat kuitenkin kesken, sillä menekkiä ja ilmoitusmyyntiä ei ollut tarpeeksi. Jääkiekkouutisten elinkaari kesti noin vuoden, sillä viimeinen numero ilmestyi lokakuussa 1966.

Kirjoittanut Salla Järnefelt 20.10.2020

Ilves 90

Ilves ei ole maamme vanhin seura. Eikä se ole miesten edustuspuolella paras. Mutta se on Suomen tärkein seura.

Ilves perustettiin lehtori Niilo Tammisalon aloitteesta 10. huhtikuuta vuonna 1931. Se on siis pari vuotta nuorempi kuin Suomen Jääkiekkoliitto. Koska kaksi nykyistä liigaseuraa oli perustamassa liittoa tammikuussa 1929, niin Ilves ei ole edes vanhin liigaseura. Nuo kaksi olivat HIFK ja TPS. HIFK on vuodelta 1897 ja TPS vuodelta 1922, kuten kummankin logosta jo näkee.

Jääkiekkoliittoa oli perustamassa 17 seuraa, ja näiden joukossa oli kaksi tamperelaistakin eli Tampereen Pyrintö ja Tampereen Palloilijat. Osa näistä perustajaseuroista on jo toimintansa lopettanut, mutta suurimman osan toiminta jatkuu. Siten Ilves ei ole vanhimpien jääkiekkoseurojen joukossa.

Mutta yhtäjaksoisesti jääkiekkoilumme mestaruudesta ja pääsarjatasolla pelanneista Ilves on vanhin. Se osallistui cupmuotoiseen kilpailuun heti perustamisensa jälkeen kaudella 1931–32 ja on ollut yhtä kautta lukuun ottamatta aina pääsarjatasolla. SM-sarja aloitettiin neljän joukkueen voimin kaudella 1933–34 juuri Ilveksen aloitteesta. Nykyinen Liiga perustettiin kaudelle 1975–76 ja siinä Ilves on aina ollut mukana. Vain neljä seuraa on yltänyt samaan eli Ilveksen lisäksi HIFK, Tappara ja TPS.

Tuo Ilveksen jääkiekkoilun ”musta vuosi” sattui 1950-luvun puolivälissä, kun edustusjoukkue oli yhden kauden kakkostasolla eli Suomen sarjassa. Kun niin HIFK kuin TPS aloittivat SM-sarjassa myöhemmin ja niille sattui lyhyet putoamiset kakkostasolle Ilveksen vastaavaa myöhemmin, niin Ilves on vanhin yhtäjaksoisesti mestaruudesta pelannut seura.

Se voitti mestaruuden kolme kertaa peräkkäin jo 1930-luvun loppupuolella, ja kuusi SM-kultaa 1940-luvun loppupuoliskolla ja 1950-luvun alussa ennen lyhyttä putoamistaan. Nousun jälkeen vuosikymmenen loppu, koko 1960-luku ja seuraavan alku aina Liigan perustamiseen asti olivat Ilvekselle todella hyviä aikoja. Se voitti kuusi mestaruutta ja yhdeksän muuta mitalia. Liiga-aika ei ole mennyt yhtä hyvin, ja tuloksena onkin tähän mennessä vain yksi mestaruus, kaksi hopeaa ja kolme pronssia.

Juuri huonon liigajakson myötä Ilves on menettänyt paikkansa Suomen menestyksekkäimpänä miesten seurana. Paikalliskilpailija TBK/Tappara on mennyt ohi.

Ilves ei ole koskaan ollut vanhin suomalainen jääkiekkoseura, eikä se ole edes vanhin tamperelainen. Eikä se enää ole edes menestyksekkäin. Mutta se on tärkein suomalainen seura. Juuri sen myötä Tampere nousi maamme tärkeimmäksi jääkiekkopaikkakunnaksi, ja juuri sen myötä alkoi Suomen nousu kohti lajin huippua. Tampere ei ohittanut Helsinkiä ja jättänyt Turkua taakseen sen takia, että kaupungissa talvi on muutamia viikkoja pitempi kuin noissa isoissa merenrantakeskuksissa. Se voitti nuo kaksi siksi, että uusi laji otettiin tosissaan. Ja se tapahtui ensimmäisen kerran juuri Ilveksessä.

Hannu Kauhala, 2021

Keväällä 1985 nähtiin SM-liigan dramaattinen peli, jossa Ilves sai ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisimmän liigamestaruuden. Ja seurannut kesä oli yhtä dramaattinen, kun Ilveksen joukkueen ydin siirtyi NHL:ään.

Asetelma lupasi jo paljon. TPS oli voittanut runkosarjan ennen Kärppiä, Ilvestä ja Ässiä. Liigassa oli tuolloin vain kymmenen joukkuetta, joista neljä parasta pääsi pudotuspeleihin. Välierissä TPS hävisi kaksi ensimmäistä peliään Ässille, mutta käänsi sitten sarjan edukseen 3–2. Toisessa sarjassa Ilves mursi kolmannessa pelissä Kärppien kotiedun ja voitti otteluin 3–1.

Finaaleissa TPS näytti jo menevän menojaan, kun se voitti ensin Kupittaalla niukasti 3–2 ja sitten Hakametsässä peräti 6–1. Kun silloin pelattiin paras viidestä eli kolme voittoa riitti, niin TPS oli vain yhden voiton päässä mestaruudesta.

Mutta kolmannessa pelissä päävalmentaja Seppo Hiitelän johtama Ilves iski takaisin ja voitti mestaruusjuhlaan jo valmistautuneen TPS:n murskaluvuin 8–1. Ilves oli selvittänyt ensimmäisen ottelupallon.

Neljäs peli oli Hakametsässä ja sen alkua TPS hallitsi. Se meni ensin 1–0 ja sitten 2–1-johtoihin. Kun vajaat kymmenen minuuttia oli pelaamatta, niin Ilves tasoitti. Jatkoaika näytti jo vääjäämättömältä, mutta sitten minuutti ennen loppua ykkössentteri Risto Jalo teki voittomaalin. Ilves oli selvittänyt toisen ottelupallon.

Viides peli oli Kupittaalla tiistaina 26. maaliskuuta, ja siitä tuli yhden pelaajan myötä yksi liigahistorian uskomattomista peleistä. Ensimmäisen erän puolivälissä Jalo sai TPS:n puolustajan kovan lämärin juuri polvilumpion yläpuolelle. Hänet piti auttaa kentältä, ja näytti siltä, että peli on ohitse. Jalka ei kestänyt mitään. Erän loppupuolella TPS meni 2–0-johtoon.

Toisen erän jo alettua Jalo palasi kaikkien eli niin omien, vastustajien, yleisön ja tv-katsojien hämmästykseksi kaukaloon. Voimasuhteet tasoittuivat, ja TPS jo varmalta näyttäneestä mestaruudesta tulikin armoton taistelu. Erän aikana Ilves kavensi vielä ylivoimalla. Ratkaisu jäi viimeiseen erään.

Sen alussa Jalo teki ensin vanhanaikaisella tasoituksen ja melkein heti perään kovasta ruuhkasta johtomaalin. Ilves oli nyt ensimmäisen kerran koko loppuottelusarjassa johtoon. TPS:llä oli vielä viitisentoista minuuttia aikaa tasoittaa, mutta tolppaa lähemmäs se ei päässyt.

Ilves oli kääntänyt ottelutilanteen 0–2 ja viimeisen pelin maalitilanteen 0–2 lopulta edukseen.

Kesällä joukkue hajosi. Sen tiedettiin olevan täynnä lahjakkuuksia, ja parhaimpien pelaajien olevan NHL-varattuja. Niin lähtivät joukkueen runkosarjan ja pudotuspelien pistekärki Mikko Mäkelä (NY Islanders), kakkossentteri ja syöttökärki Raimo Helminen (NY Rangers), ykköspuolustaja Ville Siren (Pittsburgh) kuin nuori lupaus Ari Haanpää (NY Islanders). Tästä menetysryppäästä Ilves ei enää selvinnyt.

Vaikka Kärpät olikin vuoden 1981 mestaruutensa jälkeen kokenut lähes vastaavia menetyksiä, niin Ilveksen lähdöt tuntuivat vielä oululaisia enemmän rikkovan koko joukkueen.

Silloin NHL oli vielä aivan uutta, kun vuosikymmenen alussa ensimmäiset eurooppalaiset olivat pelaamassa Stanley Cup -voittajissa. Sittemmin koko tilanne on arkipäiväistynyt. Etenkin korkeiden varausten tiedetään lähtevän ja tilanteisiin osataan varautua. Mutta silloin tilanne oli uusi.

Hannu Kauhala, 2021

Ei ole vaikea nimetä Ilveksen ja samalla myös SM-sarjan 1960-luvun ja seuraavan vuosikymmenen alun parasta ketjua. Siinä pelasivat Jorma Peltonen keskellä, Lasse Oksanen oikealla sekä ensin Reijo Hakanen ja sitten Pekka Leimu vasemmalla laidalla.

Niin yhdessä kuin erikseen nämä loivat mittavan maineen niin SM-sarjassa kuin kansainvälisesti. Tuona aikana Ilves voitti 12 erilaista mitalia alkaen vuoden 1962 mestaruudesta päättyen viimeisen SM-sarjan pronssiin vuonna 1975.

Lasse Oksanen (s. 1942), eli tutusti vain Oka, oli mukana kaikissa niissä. Kolmen mestaruuden (1962, 1966, 1972) ohella saldoon kuuluu neljä hopeaa ja viisi pronssia. Hän on jaetulla kolmannella sijalla mitaleiden määrässä. Kun SM-liiga nimesi palkintonsa uudelleen vuonna 1995, niin runkosarjan parhaan pelaajan pokaali sai nimen Lasse Oksanen -palkinto. Huikean pitkä ura edustustasolla alkoi jo kaudella 1960–61 päättyen Ilveksen kapteenina 1982.

Mutta ”Tumba” Peltonen (1944–2010) ei jäänyt paljoa jälkeen. Hän oli Okaa kolme vuotta nuorempi, joten ei ollut vielä Ilveksen edustusjoukkueessa 1962, mutta oli kaikissa muissa, joten hän voitti 11 mitalia. Tumba voitti sarjan pistepörssin peräti viisi kertaa. Kaudella 1969–70 hän sai peräti 59 pistettä, kun kaudella oli mittaa vain 22 peliä. Silloin maalikärki Oksanen oli toinen ja Leimu kolmas pistepörssissä.

Vasemmalla laidalla oli ensin Reijo ”Mintsu” Hakanen (s. 1943). Hän oli tuon ketjun alkuperäinen jäsen ja oli mukana jo vuoden 1962 mestarijoukkueessa. Mintsu olikin mukana hankkimassa aikakauden seitsemää ensimmäistä Ilveksen mitalia. Hakanen kuului ensimmäisiin ulkomailla pelanneisiin suomalaisiin, kun edusti kauden 1968–69 itävaltalaista Klagenfurtia iskien seurassa hurjat tehot 26 maalia 17 ottelussa voittaen sekä piste- että maalipörssin. Tuolloin visiitti jäi kuitenkin vain yhteen kauteen, ja Ilveksessä hän kuului vielä kolmeen mitalijoukkueeseen. Näin mitaleita tuli yhteensä 10.

Kun Mintsulle tarvittiin korvaaja hänen lähdettyään Itävaltaan, niin se oli paras mahdollinen. Pekka Leimu (s. 1947) oli jo selvästi ketjukavereitaan nuorempi, mutta ehti silti pelata kahdeksassa eri mitalijoukkueessa. Saldo alkoi vuoden 1966 mestaruudesta, jolloin hän tuli Ilveksen edustusjoukkueeseen. Hän oli kolme kertaa SM-sarjan kauden paras maalintekijä. Kaudella 1968–69 hän teki peräti 36 maalia, vaikka kaudella oli pituutta vain 22 peliä.

Luonnollisesti kaikki neljä olivat myös maajoukkueessa. Oksanen oli tietysti kärki, ja hän pelasi peräti 15 kertaa arvokisoissa ollen viisi kertaa myös Leijonien kapteeni. Peltoselle arvokisoja tuli yhdeksän ja Hakaselle sekä Leimulle kummallekin kolme.

Ulkomaat tulivat muutenkin tutuiksi. Mintsu oli Itävallan ohella myös Länsi-Saksassa, Tumba Ilveksen jälkeen runsaat viisi kautta Sveitsissä ja Italiassa sekä Oka kolme kautta Italiassa voittaen kerran myös maan mestaruuden. NHL ei silloin ollut edes unelma, mutta Oka oli sekä Vancouverin että St. Louisin harjoitusleireillä.

Tietenkin kaikki neljä on valittu Kiekkoleijoniksi, ja Oksanen on myös kansainvälisen liiton IIHF:n Hall of Famessa.

Niin Oksasen numero 14 kuin Peltosen 16 kuuluvat Ilveksen jäädytettyihin numeroihin. Niitä on seitsemän ja lisäksi on yksi (24 Veikko Suominen), jota ei käytetä. Jo tämä kertoo ketjun menestyksestä kuin merkityksestä.

Hannu Kauhala, 2021

Ilveksestä puhutaan nuorten perustamana joukkueena, joten ei ole yllättävää, että seuran juniorityö on ollut laajaa ja laadukasta. Ennen jääkiekon kaupallista ammattimaistumista Ilveksen omat kasvatit kannattelivat edustusjoukkuetta. Harrastajissa ja junioreissa ilmenevä peli-ilo on yhä yksi Ilveksen identiteetin kulmakivistä.

Ilveksen perustamisen aikoihin (1931) urheilu oli hauskanpidon lisäksi kasvatuksellista toimintaa, jossa kiinnitettiin paljon huomiota ihanteellisilta kansalaisilta toivottaviin piirteisiin. Luistimet sidottiin jalkaan peli-ilon vuoksi, mutta kaukalossa harjoitettiin yleistä kunnollisuutta, yhteisöllisyyttä, auktoriteettien kunnioitusta, ahkeruutta ja tottelevaisuutta siinä missä jääkiekkoakin. Sittemmin junioreiden harjoittelu on muuttunut urheilullisesti tavoitteellisemmaksi ja tarkoituksenmukaisemmaksi. Vielä 1950-luvulla harjoitteiden ja lajien kirjo oli laaja. Esimerkiksi jääkiekon B-junioreiden harjoituskausi alkoi lokakuussa jalkapallokauden päätyttyä voimistelulla ja pallopeleillä, kuten maahockeylla, harjoituksissa, joita oli kaksi kertaa viikossa. Jäälle päästiin yleensä marraskuussa ja jääharjoittelu jatkui niin kauan kuin talvea riitti. Ilveksessä nuoret pääsivät mukaan edustusjoukkueen harjoituksiin, mikä ei ollut tapana muiden joukkueiden parissa.

Ilveksen Valmentajakerho perustettiin vuonna 1960 vastaamaan juniorivalmennuksesta. Kaudelle 1962-63 tehtiin laajennuksia, jotka nostivat Ilveksen juniorijoukkueiden määrän yli kahteenkymmeneen, ja niitä valmensi 35 valmentajaa. Kausi on monille painunut mieliin muistorikkaana aikana Ilveksen D-junioreiden Kanada-sarjan käynnistyminen takia. Eri kaupunginosista kootut joukkueet nimettiin NHL-seurojen mukaan. Sarja sai runsaasti huomiota ja toi omaan toimintaan ripauksen leikkisyyttä, kansainvälisyyttä ja suomalaisille tuolloin kaukaisen NHL:n hohtoa. Parhaimmillaan Kanada-sarjan eli D-junioreiden peliä Hakametsässä seurasi jopa 4000 katsojaa. Sarjassa pelattiin erityisillä junioreiden kehittymistä tukevilla säännöillä. Erät olivat lyhyempiä kuin aikuisten peleissä, ketjujen ja pelaajien tasaista peluutusta valvottiin ja lyöntilaukaus oli kielletty rannelaukauksen kehittymisen suosimiseksi.

Vuonna 1966 joukkueita oli jo lähes kolmekymmentä ja perustettiin myös Suomen ensimmäinen F-ikäluokan joukkue. Ilveksen ensimmäisessä Pitkän tähtäimen suunnitelmassa tavoitteeksi otettiin myös junioreiden ympärivuotinen harjoittelu. Tämä tapahtui aikana, jolloin kaikki miesten edustusjoukkueetkaan eivät harjoitelleet ympärivuotisesti. Kaudella 1973-1974 juniorijoukkueita oli 34 ja niistä piti huolta 98-juniorivalmentajaa. Jääkiekon suosi kasvoi tasaisesti, mikä näkyi myös junioreiden määrissä.

Jääkiekko ja etenkin juniorijääkiekko on aina ollut yhteisöllistä toimintaa. Vanhempien, sukulaisten ja kavereiden kiinnostus on saanut monen juniorin aloittamaan jääkiekon peluun. Laadukas juniorityö nähtiin edustusjoukkueen menestyksen takeena ja siksi Ilveksen junioritoiminta rahoitettiin pitkään edustusjoukkueen tuotoilla. Innon ja vaatimusten kasvaessa jääkiekkoon käytetty aika lisääntyi tasaisesti junioreiden parissa enteillen ammattimaisuuden vaatimaa omistautumista. Jääkiekosta tuli monelle nuorelle ainut harrastus, johon oli koulun ohessa aikaa. 1975 perustettiin Ilveksen juniorijääkiekkoilun tuki, joka alkoi ottaa vastuuta varainhankinnasta yhdessä joukkueiden kanssa. 1970-kuvulta lähtien harrastuksen rahoittaminen on siirtynyt yhä enemmän vanhempien harteille, mutta myös erilaisia tukiohjelmia on syntynyt etenkin 2000-luvulla.

1980-luvulla Ilves-juniorit pääsivät lopullisesti systemaattisen harjoittelun kelkkaan. Esimerkiksi jääkiekkoa tukeva kesäharjoittelu saavutettiin lopullisesti ja junioreille alettiin laatia yksilöllisiä harjoitussuunnitelmia aina E-tasolta lähtien kunto ja laukaustekniikka edellä. Tavoitteellisuuden saavuttua juniorikiekkoon tosissaan alkoi uusi keskustelu nuorisourheilun tarkoituksesta. Voiton tavoittelun löysi vastavoiman kasvaneesta psykologisesta tietoudesta ja kasvatuksellisista arvoista. Riita laitettiin puoliksi korostamalla parhaansa tekemistä, ja vastaava retoriikka on käytössä nykyäänkin. Ilveksen juniorikiekossa on läsnä sekä leikkiminen ja hauskanpito että mahdollisuus kilpailla ja kasvaa jääkiekkoilijana.

1990-luvun jääkiekon ammattimaistuminen vaikutti myös junioreihin, joille aukesi uusi haave NHL-ammattilaisen urasta. Suomen uudet kansainväliset supertähdet houkuttelivat monta innokasta jääkiekkoilijan alkua lajin ja myös Ilveksen pariin. Ammattimaistuminen myös iski kiilaa edustusjoukkueen ja juniorityön väliin, koska pelaajakauppa korvasi oman kasvatustoiminnan edustusjoukkueen rakentamisen tärkeimpänä välineenä. Vuonna 2000 perustettiin Ilves hockey Oy vastaamaan edustusjoukkueesta ja A-junioreista ja muu junioritoiminta jäi emoseura Ilves ry:n käsiin. Ilveksen junioreiden määrä on laskenut 2000-luvun taitteesta ikäluokkien pienennyttyä ja harrastuksen hinnan noustua. Ilves laati junioritoimintaan uuden strategian 2015-16, joka on tähdännyt mm. harrastuksen aloittamisen helpottamiseen, ja junioreiden määrä onkin osoittanut kasvua viime vuosina. Kaudella 2019-20 Ilveksessä kiekkoili seuran juurilta periytyneellä innolla ja antaumuksella 842 junioria.

Jesse Saarinen, 2021

Aarne Väinö Edvard Honkavaara (7. kesäkuuta 1924–22. maliskuuta 2016).

Aarne Honkavaaran panos Suomen kiekkokartalla on ainutlaatuinen.  Tuskinpa kukaan toinen jääkiekkovaikuttaja on toiminut kiekkomaailman huipulla kahdeksalla vuosikymmenellä, niin koti- kuin kansainvälisillä areenoilla.  Ja voiko edes kenenkään toisen suomalaisen kiekkovaikuttajan uraa luonnehtia pelaajan, valmentajan, joukkueenjohtajan, luottamusmiehen, toimittajan ja tilastomiehen näkövinkkelistä.   Hän oli ainutlaatuinen vaikuttaja Suomen jääkiekkomaailmassa, jonka elämäntyö näkyy edelleen voimakkaasti maamme kiekkokartalla.

Pelaaja

Aarne Honkavaaran elinikäinen rakkaus jääkiekkoon syttyi Kaakinmaan kaupunginosassa syntymäkaupungissaan Tampereella 1935, jolloin hän sai ensimmäisen luistinparinsa 11-vuotiaana.  Ensimmäisen ottelunsa hän pelasi Tampereen Kisa-Veikkojen riveissä kuuluisalla Mummukopan kentällä 14-vuotiaana 1938 – Ilvestä vastaan, kuten hän seuraavan aamun lehdestä luki.  Kuitenkin Ilves oli se seura, jossa hän pelasi kaikki muut uransa sarjapelit.   Yhden ottelun maaliennätys kahdeksan täysosumaa, jota seuratoveri Kalle Havulinna on sivunnut, lienee yksi vaikeimmin rikottavista pääsarjaennätyksistä.

Aarne Honkavaara pelasi pääsarjauransa 1943–1958 aikana Ilveksessä 62 ottelua, joissa laukoi 143 maalia.  Kovaa, mutta rehdisti pelannut keskushyökkääjä ohjattiin koko peliuransa aikana ainoastaan kahdesti rangaistusaitioon Mestaruussarja-urallaan.  Dynamo, Väiski tai Honkku lempinimillä tunnetun Honkavaaran kouraan lyötiin seitsemän kertaa SM-kultaa ja kahdesti SM-hopeaa.  Hän oli ensimmäinen suomalaiskiekkoilija, joka haki oppia kiekkoilun emämaasta Kanadasta liittyessään Sarnia Sailorsin riveihin syksyksi 1950.

Maajoukkueessa Aarne Honkavaara ahkeroi 47 ottelua, joissa viimeisteli 46 kertaa.  Arvoedustuksia hänelle kertyi kahden MM-kisat, vuosina 1949 ja 1951, sekä olympiakisat 1952, jolloin Aarne Honkavaara oli ensimmäisen olympiajoukkueemme kapteeni.   Kansainvälinen pelaajaura loppui tammikuun 3. pnä 1953 Puolan Katowicessä oikean jalan molempien sääriluiden katkeamiseen.

Valmentaja

Ura valmentajana alkoi kasvattajaseura Ilveksen peräsimessä 1954, josta hän siirtyi Leijonien valmentajaksi 1955 luotsaten maajoukkuetta neljissä MM-kisoissa vuoteen 1959 asti.  Aarne Honkavaran ura toisena valmentajana ja joukkueenjohtajana jatkui vielä vuosikymmenen tammikuuhun 1969 saakka, useimmiten päävalmentaja Viljo ”Joe” Wirkkusen aisaparina.  Ilveksen luotsina Aarne Honkavaara kumarsi kolmasti SM-kultaa ja kerran SM-hopeaa.  Ilveksen naisten joukkueen valmentajana mitalikokoelma karttui vielä yhdellä SM-hopea- ja pronssimitalilla.

Vaikuttaja

Luottamusmiestoimet kutsuivat Dynamo Honkavaaran Suomen jääkiekkoliiton liittohallitukseen, liiton jääkiekkoliiton valitsemis- ja valmennusvaliokuntiin sekä liittovalmentajaksi ehtien siviilityönsä ohella jakaa arvokasta valmennusoppia 40 paikkakunnalla. Oman seuransa Ilveksen parissa työtehtävät eivät olleet yhtään vähäisempiä – johtihan hän sekä Ilveksen että seuran kunniakaartin Takkuturkkien puheenjohtajuuksia muiden luottamustoimiensa lisäksi.

Toimittaja

Aarne Honkavaara pestautui tamperelaisen Aamulehden kesäkausien urheilutoimittajaksi, toimi 1960-luvulla ilmestyneen Jääkiekkouutisten päätoimittajana lehden lyhyehkön elinkaaren ajan. Hän osallistui aktiivisesti 40 jääkiekkoilusta kertoneen teokseen syntyyn.  Hän avusti paria kymmentä seuraa niiden kausijulkaisuiden tietojen keruussa.  Lisäksi hän toimi avustajana 11 sanomalehdessä lähinnä MM-kisojen tietopakettien valmisteluissa tai kirjeenvaihtajana suoraan kisanäyttämöiltä.

Tilastomies

Aarne Honkavaara oppi tilastoinnin merkityksen jo 12-vuotiaana perustettuaan asuintalonsa pihapiirin nuorukaisten kanssa oman urheiluseuran.  Paremmuuden mittaamisen koko kesän kestäneissä jäsentenvälisissä kilvoitteluissa selvisi tarkkojen muistikirjamerkintöjen avulla – jokaisen päivän kilpailuista. Tämä oli Aarnen ensimmäinen kosketus tilastoinnin maailmaan, josta hänelle kehkeytyi intohimo elämänsä loppuun asti.

Jääkiekkoilussa Aarne Honkavaara julkaisi lähinnä edellisen pelikauden tilastointin keskittyneen Jääkiekkokirjan vuonna 1961.   Hän työskenteli omatoimisena talousriskin ottaneena kustantajana, joka keräsi ensin kirjaan tulevat tiedot, kirjoitti ja käsitteli ne luettavaan muotoon, taittoi kirjan sivut ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi oikolukien ja korjaten vedokset, ehtipä hoitaa vielä mainosmyynninkin, kantoi vastuun painokuluista, valmisti markkinointimateriaalit ja lopuksi myi teokset kirjakauppoihin vähittäisasiakkaita varten. Ensimmäisen kirjan taloudellinen tulos oli rohkaiseva ja niinpä tästä urasta tulikin lopulta 40 vuotta kestänyt elämäntyö. Aarne Honkavaaran aloittama tilastointi jatkuu ja voi mainiosti.

Perinnetallentaja

Aarne Honkavaara ymmärsi myös perinteen merkityksen lajin kehityksessä ja hyvinvoinnissa.  Hän kuului kuuden miehen ryhmään Juhani Linkosuon, Harry Lindbladin, Usko Teromaan, Kalervo Kummolan ja Kimmo Leinosen ohella, joka perusti Suomen Jääkiekkomuseon avaten joulukuussa 1979 sen ensimmäisen näyttelyn Hakametsän jäähallissa Tampereella. Aarne Honkavaara toimi yhdistyksen puheenjohtajana 13 vuotta.

Liikuntaneuvos, Jääkiekkoleijona numero 10 Aarne Honkavaaralle huomionosoituksista rakkaimmat olivat kuvanveistäjä Martti Peitson Aarne Honkavaaraa mallinaan käyttäen muotoilema Lynces Academicin pelaajapatsas, Jääkiekon SM-liigan vuoden maalitykin nimeäminen Aarne Honkavaara-palkinnoksi sekä Suomen Urheilugaalan Uno-elämäntyöpalkinto 2011.

Ilves on kunnioittanut Aarne Honkavaaran panosta nostamalla hänen pelinumeronsa 7 Hakametsän jäähallin kunniapaikalle sekä kutsumalla hänet Ilves Hockey Legends kunniagalleriaan 2019.

Kimmo Leinonen, 2021

Ilveksen naiskiekkotoiminta lähti oraalle vuonna 1971, kun Ilves-ikoni Lasse Oksasta pyydettiin mukaan naiskiekkoa kehittämään.

­ – Minut otettiin siihen lähinnä keulakuvaksi. Kun alettiin järjestää tapaamista naiskiekkoilijoille, lupasin olla tilaisuudessa mukana. Siellähän oli ensimmäisessä tilaisuudessa mm. Haanpään Anne, 12 v., (naisten Ilves-paita jäädytetty 28.1.2012) Pyrinnön verkkarit päällä. Eteläpuistossa sitten aloiteltiin harjoitukset, muistelee Oksanen.

Oksanen oli mukana omien pelikiireidensä ohella vetämässä muutamat harjoitukset. Treenejä oli noin kerran viikossa.

 

1980

Pian valmennukseen kuitenkin saatiin Esko Peltonen – legendaarisen Ilves-pelaaja Jorma Peltosen isoveli. Hän ottikin ohjat Ilveksen naiskiekossa moneksi vuodeksi. Aamulehden ilmoitusmyyjänä hän pystyi hankkimaan joukkueelleen sponsoreita ja näkyvyyttä, joka oli aloittelevalle joukkueelle elintärkeää.

Harjoituksia ja pelejä oli Eteläpuiston Mummunkopan lisäksi mm. Vehmaisissa, Kaukajärvellä ja Sorsapuistossa.  Kun naisten SM-sarja alkoi v 1982, pelattiin pelit jo Koulukadulla aina vuoteen 1989, kunnes naiset saivat oman hallin omine pukukoppeineen Tesomalta. Joiukkue pelaa ja harjoittelee edelleen Tesomalla, nyt uusitussa hallissa..

Ilveksen naiset pelasivat alussa poikajoukkueita vastaan. Naiskiekko Suomessa oli vasta heräämässä.

– 1978 me käytiin eka kerran pelaamassa toista naisjoukkuetta vastaan.  Se oli Espoon Jäähonka., Espoossa ulkojäillä ja me voitettiin ne 6-5, kertoo Anne ”Haamu” Haanpää (os. Bäckman).

Tuolloin alkoi epävirallinen SM-sarja. Myös joukkueita Kanadasta nähtiin. Suomessa ja saatiin kosketus suureen maailmaan. V. 1980 Ilves kävi pelaamassa Ruotsissa MoDo:ta vastaan ja voitti pelinsä 10-1. Aamulehti kirjoitti Ilveksen ”Kiekko-Silvioista”.

Vuonna 1981 Haanpää valmensi Ilves-Mimmit kakkosjoukkuetta, josta nousi naisten edustusjoukkueeseen tuolloin pääosin jalkapalloa potkinut 14-vuotias Marianne ”Ainski” Ihalainen (Ilves-paita jäädytetty Suomi-Kanada-pelissä Tampereella 4.11.2001), sekä Ilveksen ja maajoukkueen monivuotinen maalivahti Kati Ahonen.

Ilveksen SM-sarjan avausottelu pelattiin 27.11.1982 Koulukadun kentällä. Ilves voitti Porin Ässät 14-2. Pari ensimmäistä SM-mestaruutta haali HJK. Ilves puolestaan hallitsi naiskiekkoa 80-luvun puolivälistä 90-luvun puoliväliin. Mestaruuksia se saalisti vv. 85-94 kahdeksan. Ainoat tahrat tuon kymmenen vuoden aikana tulivat vuonna 1989, jolloin mestaruus meni EVU:lle ja -94 Shakersille

– En vieläkään tiedä, miksi joku uusintapeli pelattiin kasiysi. Me oltais muuten voitettu mestaruus, mutta hävittiin se uusintapeli ja EVU voitti mestaruuden, manailee Haanpää.

 

1990

90-luvun alussa maajoukkueessa pelannut Haanpää ja moni muukin naiskiekkoilija huomasi pikkuhiljaa kuinka suuressa maailmassa treenattiin. Päävalmentaja Juuso Heimo toi 90-luvulla jo uusia tuulia. Mutta miesvalmentajia oli kaiken kaikkiaan vaikea saada naisiin. Välissä naisia oli käynyt katsomassa jopa vain kuukauden verran joku valmentaja.

– Juusokin oli ennen ollut huoltaja. Mutta hän veti kovia kesätreenejä. Markku Hannunkivi oli sitten ensimmäinen varsinainen juniorivalmentaja. Silloin alettiin vähän jäälläkin treenata. Ruvettiin jo opettelemaan jopa pelisysteemeitä, Ihalainen selvittää.

Vuonna 1992 Markku ”Stone” Hannunkivi tuli poikapuolelta konsultoimaaan Ilveksen naiskiekkoa ja huomasi pian olevansa päävalmentaja.

– Minä muutin kesäharjoitukset heti. Ennen kausi oli aloitettu kesäkuussa, mutta muutin ne alkamaan jo huhtikuussa. Siinä oli kauden jälkeen kolme viikkoa huilausta ja aloitettiin uusi kausi. Muut joukkueet Suomessa seurasivat pian meitä, kertoo Hannunkivi.

Vuonna 1993 Ilves saikin kultaa ja seuraavana vuonna hopeaa. Samalla pelitekniikkaa jäällä kehitettiin määrätietoisesti. Hannunkivi tuli uudestaan mukaan Ilveksen naiskiekkoon taustalle 2010-luvulle. Poika- ja naispuolen kokeneena hän osaa kertoa valmennuksen eroavaisuudesta.

– Pojille kun näyttää jonkun kuivaharjoitteen, ne tekee sen. Naiset kysyy ”miksi”. Siksi pyrin naisten harjoituksissa selvittämään, mihin kullakin asialla tähdätään.

 

2000

2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä naiskiekossa hallitsi Espoon Blues. Ilves pääsi nappaamaan välissä, vuonna 2006, yhden kirkkaimman mitalin. Joukkue pääsi taas kultakantaan mukaan vuonna 2010.

Valmentajana v. 2002 alkanut Ihalainen jatkoi aina vuoden 2006 loppuun – neljä kautta.

 

 

2010

2010-luku käynnistyi voittoisasti, kun Ilveksen naiset saalistivat vuoden 2010-mestaruuden jälkeen harvinaisen Euroopan mestaruuden v. 2011. Sen koommin sellaisia kisoja ei ole järjestetty.

Vancouverin olympialaisissa 2010 Kanadassa nähtiin Suomen pronssijoukkueessa peräti seitsemän Ilvespelaajaa: Rosa Lindstedt, Jenni Hiirikoski, Heidi Pelttari, Venla Hovi, Annina Rajahuhta, Mari Saarinen ja Linda Välimäki.

Naiskiekkoilu lähti lentoon Tampereella v. 1989, kun naisten pääsivät omaan halliin Tesomalle. Mutta yhtälailla se alkoi takellella, kun sieltä tuli lähtö. Jo purettavaksi määrätty Tesoma 1:n ovet pantiin yhtäkkiä säppiin, kun laajat homevauriot tulivat ilmi vuonna 2015. Ilves alkoi treenata viereisessä Tesoma 2:ssa ja pelit pelattiin Hakametsä 1:ssä.

Vuonna 2017 joukkue pääsi taas omaan halliin, joka lienee Naisten Liigan hienoimpia halleja. SM-sarja oli samana vuonna muuttunut Liigaksi. Se oli osa Naisten Liigan kasvojen nostoa. Samalla naisjääkiekko otettiin Jääkiekkoliiton yhdeksi painopistealueeksi.

Ilveksellä ei ollut pitkään aikaan varsinaista pelaajapolkua. Uusia pelaajia tuli joko muista naisjoukkueista tai poikapuolelta, josta tytöt potkittiin ulos 13-14 vuoden iässä. kun tasoerot kasvavat Myös ringetestä on Ilvekseen tullut taitavia kiekkoilijoita.

2010-luvun puolivälissä saatiin Ilveksessä aikaan akatemiatoimintaa, jossa oli mukana Varalan urheiluopisto. Mukaan tulivat mm. akatemian ohjaamat naisten aamujäät. Aluksi ne oli tarkoitettu vain koululaisille ja opiskelijoille, mutta pian ns. akatemiastatuksen saattoi anoa kuka vain.

Pelaajapolku alkoi kehittyä, kun Ilves-naisten nykyinen päävalmentaja – vartin MM-kultamitalistinakin ollut, kunnes tuomaristo muutti tuomionsa kotikisoissa – Linda Leppänen (os. Välimäki) ryhtyi vetämään Ilveksen tyttöjä v. 2019. Nyt nuorimmissa ikäluokissa on kuutisenkymmentä pelaajaa ja muutaman vuoden päästä naisten edusjoukkue pystyy toivon mukaan ammentamaan sieltä uusia tähtiä.

Jääkiekkoliitto alkoi satsata joukkueiden ammattivalmennukseen ja liiton painopistealueiden naisjoukkueet, joihin Ilveskin kuuluu, saivat ensimmäisen kerran tukea päävalmentajan palkkaukseen kaudella 2018-19. Tuki jatkuu ainakin toistaiseksi. Myös korona toi Naisten Liigan joukkueille hieman tukia kaudella 20-21. Pääsylipputulot Ilvekselläkin putosivat nollaan, kun joulukuussa 2020 Naisten Liigassa alettiin pelata pelejä monella paikkakunnalla tyhjälle katsomolle.

 

Lasse Tuorila

Ilves naiset, manageri

2021

Ilves-puolustaja Jarmo Wasama (s. 2.12.1943 Elimäellä) oli 1960-luvun puolivälissä Suomen parhaita jääkiekkoilijoita, ellei peräti paras. Valitettavasti hänen uransa ja elämänsä päättyi auto-onnettomuuteen helmikuun 2. päivän aamuna 1966. Wasama oli silloin 22-vuotias.

Jarmo Wasama oli edellisiltana palkittu Ilveksen kotiottelussa Hakametsän jäähallissa, siihen aikaan Suomen ainoassa, parhaana pelaajana SaiPan kaaduttua 6–4.

Pitkä ankaran pakkasen kausi jatkui koko maassa. Wasama ei aamulla kotoaan Takahuhdista keskustaan päin Kesoilille töihin ajaessaan ollut Sammonkadulla huomannut pakokaasun ja pakkasen nostaman usvan peitossa ollutta traktoria, jonka perään oli kiinnitetty ilmakompressori.  Wasaman auto törmäsi ilmakompressoriin ja murskaantui etupäästään muodottomaksi. Wasama sai surmansa auton ohjauspyörän tunkeuduttua sisään hänen rintakehästään repien sydämen oikeanpuoleisen kammion. Hänen vieressään istunut isänsä, 1930-luvulla niin ikään sekä Ilveksessä että maajoukkueessa kiekkoillut Matti Wasama, loukkaantui vaikeasti. Onnettomuuspaikka sijaitsi näköyhteyden päässä Hakametsän hallista.

Jarmo Wasamassa oli ulkoisesti paljon samaa kuin James Deanissa, amerikkalaisessa 1950-luvun elokuvatähdessä. Kohtalokin oli suurin piirtein sama: Dean sai surmansa auto-onnettomuudessa 24-vuotiaana. Wasaman kuolema toki noteerattiin viestimissä ulkomaita myöten. Mutta jääkiekko oli 1960-luvun puolivälissä vasta kiilaamassa jääpallon ohi suosituimpana talvisena ulkopelinä muun muassa keväällä 1965 Tampereella pelattujen ensimmäisten MM-kotikisojen myötä. Wasama oli niissä kisoissa Suomen ykköspakki, mutta ei hän mikään suuren yleisön suosikki tai kaikkien junioripelaajien idoli ollut. Medianäkyvyys ja henkilöpalvonta – varsinkin jääkiekkoilijoiden suhteen – oli tuolloin mitätöntä nykyaikaan verrattuna. NHL:n eurooppalaispelaajien aika tuli myöhemmin. Wasaman tasoiset pelaajat ovat nykyään korkeita ykköskierroksen varauksia.

Järkyttävästä menetyksestään huolimatta Ilves pelasi kaudella 1965–66 Suomen mestariksi. Wasamastakin tuli mestari postuumisti. Ensimmäisen mestaruutensa Wasama oli voittanut Ilveksessä kaudella 1961–62.

Hän pelasi tuolla ensimmäisellä varsinaisella SM-sarjakaudellaan kaikki 18 ottelua ja valittiin heti SM-sarjan tähdistökentälliseen, kuten kaikkina muinakin SM-sarjakausinaan. Wasama on viidellä All stars -valinnallaan kaikkien aikojen tilastossa jaetulla viidennellä sijalla.

Wasama oli suomalaisessa huippukiekkoilussa uranuurtaja, ensimmäinen hyökkäävä puolustaja. MM-kisoissa hän pelasi ensimmäisen kerran 18-vuotiaana, Colorado Springsissä 1962. Wasama pelasi kaikkiaan kolmet MM-kisat ja yhdet olympialaiset (Innsbrück 1964), kun tuolloin ei olympiavuosina pelattu MM-kisoja. Kotikisoissa 1965, vajaa vuosi ennen kuolemaansa, Wasama oli saldollaan 3+1 sekä Suomen paras maalintekijä että pistemies.

Vuonna 1985 Wasama nimettiin postuumisti Suomen Jääkiekkoleijonaksi numerolla 36. Vuotuinen Liigan parhaan tulokkaan palkinto kantaa Jarmo Wasaman nimeä. Ilves on jäädyttänyt Wasaman pelinumeron 2. Kalevassa, uudelleenkaavoitetulla alueella lähellä onnettomuuspaikkaa, on nykyään kävelytie nimeltään Jarmo Wasaman polku.

Jarmo Wasama oli myös lahjakas jalkapalloilija. Hän pelasi jalkapallon SM-sarjaa Tampereen Palloilijoissa neljänä kautena, yhteensä 62 ottelua. Suomi-paitaa hän kantoi jalkapallossakin yhdessä nuorten ja kolmessa poikien maaottelussa.

 

Teksti: Matti Hannula, 2021