Jääkiekkomuseo kerää moniin projekteihin tietoa eri jääkiekkohistorian aiheista. Julkaisemme tällä sivulla tutkimustyön ja näyttelyiden ohessa syntyneitä artikkeleita.

Hyödynnämme sekä omaa tutkimustamme että mahdollisuuksien mukaan jääkiekkohistorioitsijoiden kirjoituksia. Viimeisin lisäys kertoo Jääkiekkomuseon kuuluisimman asukin ja Suomen tunnetuimman kiertopalkinnon eli Canada-maljan vaiheista. Luettavana ovat nyt myös 90-juhlavuotta viettävän Ilveksen historiaa käsittelevät artikkelit. Lisää jääkiekkohistoriallisia tekstejä on löydettävissä yhteistyökumppanimme Suomen jääkiekkohistoriallisen seuran (SJHS) kotisivuilta.

Yleisiä aiheita

Canada-malja on jääkiekon Suomen mestarille luovutettava kiertopalkinto, jota säilytetään Suomen jääkiekkomuseossa Tampereella. Sitä pidetään Suomen arvokkaimpana ja tunnetuimpana kiertopalkintona. Seuraavassa esitellään Canada-maljaa fyysisenä esineenä sekä sen vaiheita syntysijoilta nykypäivään.

 

Mitat ja ulkomuoto

Paino: n. 17 kg

Korkeus: 63 cm

Leveys: 57 cm

Syvyys: 34 cm

Alusta mustaksi maalattua puuta, maljaosa hopeoitua kuparia. Maljan yläosassa lehtikuviointi. Jalkaosassa jääkiekkoilijan kuva ja kaiverrus: Canada malja. Alustassa erillisessä metallilaatassa kaiverrus: Suomen Jaakiekkoliitolle Kanadan Suomalaisilta Kansallis Seuroilta 1950. Puuosan ympärillä täyshopeisia laattoja, joissa vuodesta 1951 alkaen SM-joukkueen nimi ja vuodesta 1976 alkaen SM-joukkueen ja siinä pelanneiden nimet. Maljaosan vierellä kaksi metallista jääkiekkoilijapatsasta.[1]

 

”Arvokas lahjoitus meren takaa”

Kanadan suomalaissiirtolaisten keskuudessa oli vahva tahto auttaa sodasta kärsinyttä vanhaa kotimaata. Suomessa oli pulaa lähes kaikesta ja ulkomailta lähetettiin avustuksina muun muassa vaatteita ja ruokaa. Vuonna 1928 Suomesta lähtenyt ja Montrealin kautta Sudburyyn päätynyt puuseppä sekä jääkiekkointoilija Edwin Sandblom sai ajatuksen Suomeen lahjoitettavasta palkintopokaalista ja alkoi innostaa muitakin kanadansuomalaisia ideansa taakse.[2] Tavoite oli ”rohkeaa kuvitelmaa ounasteleva toive”: suomalaisen jääkiekkoilun tason nostaminen niin, että se vielä jonain päivänä pystyisi antamaan tasaväkisen vastuksen Kanadan kiekkosuuruuksille. Keräyksen puuhamiehinä toimivat Sandblomin lisäksi ainakin Väinö Kuikka, Lauri Tulkku, Aarne R. M. Ritari, Ilmari Järnefelt ja August Jokinen[3]. Lahjoittajat palkittiin myöhemmin jääkiekkoliiton ansiomerkillä.[4]

Tieto Canada-maljasta tuli Suomen jääkiekkoliitolle marraskuussa 1950 yllätyksenä, mutta toki positiivisena sellaisena[5]. Kuultuaan lahjoituksesta tamperelaisseurat ehdottivat, että Canada-malja annettaisiin ikuisesti kiertäväksi palkinnoksi[6]. Palkinnon saapumisesta on kaksi tarinaa. Kanadalaisen version mukaan pytyn toimitti Aarne Ritari, Sudburyn suomalainen matkatoimiston omistaja. Suomessa kerrotun version mukaan malja matkusti Kanadassa lehtimiehenä toimineen Lauri ”Tahko” Pihkalan mukana.[7] Jälkimmäistä versiota tukevat sekä Helsingin Sanomien uutisointi että valokuvat, joissa Pihkala vastaanottaa palkintopystin ja luovuttaa sen 4.1.1951 Jääkiekkoliiton edustajille[8]. Ensimmäisen kerran Canada-malja oli voitettavissa vielä samalla kaudella. Ilves saavutti Suomen mestaruuden voitettuaan Tarmon Hämeenlinnassa 5. päivä maaliskuuta 1951.

 

Ensimmäiset voittajat

Ilveksen mestaruusjoukkueessa pelannut Pentti Isotalo muistelee, että Canada-malja annettiin kapteenille, joka toi sen joukkueen eteen. Seuraavaksi otettiin ryhmäkuva palkinnon kanssa, mutta sitä ei nosteltu jäällä eikä tuuleteltu sen kummemmin. Tämän jälkeen seuran edustajat veivät pokaalin toimistolle. Isotalo jatkaa, että Canada-maljaa ei erityisesti arvostettu pelaajien keskuudessa, vaan sillä hetkellä kyseessä oli ”yksi peli, joka voitettiin”. Isotalon mukaan Ilveksellä ei ollut varoja kahvittelutilaisuuden lisäksi muihin mestaruusjuhliin, mutta kerran maljasta päästiin nauttimaan pirtulla vahvistettua valkoviiniä. Elettiin tiukan alkoholisäännöstelyn aikaa, joten seuran taustajoukkoihin kuulunut lääkäri oli joutunut hankkimaan terästyksen reseptillä.[9]

Samaisessa voittajajoukkueessa kiekkoillut Eero Saari sanoo Canada-maljan olleen tärkeä erityisesti seuralle ja sen johtajille. Pelaajille ensisijaista oli hauskanpito ja kavereiden kanssa yhdessä pelaaminen. Isotalo lisää, että yleisössä hurrattiin mestaruudelle ja Canada-maljalle. Hän arvelee palkinnon arvostuksen nousseen sitä myötä, kun jääkiekossa on alkanut tulla kansainvälistä menestystä. Ilveksen 1951 suomenmestareihin myöskin lukeutuvan Yrjö Hakalan mukaan oli hienoa voittaa mestaruus ja sitä kautta saada seuran nimi sekä vuosiluku Canada-maljan kylkeen.[10]

 

Originaalin muutokset

Alun perin Canada-maljaan kiinnitettiin hopealaatta, jossa on voittajaseuran nimi sekä vuosiluku. SM-sarjan vaihtuessa SM-liigaksi kaudella 1975–76 laattoihin päätettiin ryhtyä lisäämään mestaruusjoukkueen kokoonpano käsin kaiverrettuna. Ensimmäisenä kunnian sai Turun Palloseura. Laatat veivät nyt enemmän tilaa ja pokaaliin rakennettiin uusi alaosa. Viimeisimmän kerran palkintoa on korotettu 18.2.2004.[11] Canada-maljaa huoltava kultaseppämestari Jyrki Karvinen kertoo korotusten lisänneen painoa ja vaativan paljon voimaa saada palkinto nostettua päänsä päälle sujuvasti, erityisesti koska painopiste on väärin. Hänen mukaansa lisäkorotuksissa ei ole järkeä, joten laattoja on pakko siirrellä ennen pitkää. Stanley Cup -tyylinen kerrosten vaihtaminen ei ole toimiva vaihtoehto Canada-maljalle, koska rakenne on erilainen, mutta laattojen vaihtaminen onnistuu. Virallista päätöstä asiasta ei ole tehty.[12]

Alkuperäisestä valmistajasta ei ole säilynyt varmaa tietoa[13]. Kultaseppämestari Jyrki Karvisen yhteinen taival Canada-maljan kanssa alkoi, kun SM-liigan silloinen toimitusjohtaja Urpo Helkovaara oli häneen yhteydessä. Palkinto oli huonossa kunnossa 1990-luvulle tultaessa, joten se purettiin täysin osiin ja kunnostettiin. Puuseppämestari Harri Hermelä korjasi puuosat, joista osa jouduttiin tekemään kokonaan uusiksi. Sivuilla olevien pelaajahahmojen, Karvisen termein ”pikkupoikien”, jalat oli korjattu polvesta alaspäin kotikonsteihin, joten Karvinen teki kuvien perusteella jalat uusiksi. Hän teki myös valumuotit figuureista, sillä mestaruusjuhlissa niitä on kadonnut. Samalla muotilla tehdään pronssiset Liigan kuukauden pelaaja -palkinnot. Itse malja ja etulaatta ovat vain kosmeettisesti käsiteltyjä, mutta käytännössä alkuperäisiä.[14]

Canada-maljan alkuaikoina palkintoa ei ollut tapana huoltaa järjestelmällisesti. Korjauksia tehtiin sitä mukaa kuin esiintyi tarvetta. Karvisen mukaan aikoinaan palkintoa kohdeltiin hellävaraisemmin eikä tarkoituksellista tuhoamista esiintynyt. Alkuperäinen annettiin hyvin pitkään joukkueen mukaan, kunnes huomattiin, ettei palkinto enää kestä. Edellä mainitusta syystä ja hävittämisen varalta päätettiin tehdä kopio kokonaan hopeasta. Karvinen kertoo, ettei originaalin arvo ole kummoinen arvometalleissa mitattuna: itse malja on alpakkaa ja aitoa hopeaa ovat vain ”pikkupojat” sivuilla ja mestaruuslaatat. Historialliselta ja tunnearvoltaan alkuperäinen on tietysti korvaamaton.[15]

Alkujaan Canada-maljaa kuljetettiin puulaatikossa, mutta nykyisin sillä on erikseen teetätetty kuljetussalkku. Kopion valmistumisen jälkeen originaali on annettu mestarijoukkueen nosteltavaksi jäälle, mutta matkalla pukukoppiin se vaihdetaan kopioon. Alkuperäistä Canada-maljaa säilytetään Suomen jääkiekkomuseossa Tampereella. Karvinen kiinnittää edelleen uusimmat mestaruuslaatat ja kunnostaa pystiä tarvittaessa. Useimmiten toimenpiteenä on samppanjan sokerijäämien ja sormenjälkien[16] puhdistaminen.[17]

 

Kopiot

Keskustelut kopion valmistamisesta alkoivat vuonna 1990. Huhtikuussa 1992 Karvinen teki tarjouksen ja valmistus aloitettiin syksyllä 1992. Kopiota oli tekemässä useampi ammattilainen, muun muassa kaivertaja hoiti kaiverrukset, valurit tekivät koristekranssit, puuseppämestari puuosat ja hopeaseppämestari Seppo Sankila teki maljaosan. Lopulta Karvinen kasasi osat kokoon. Aluksi kopion olemassaolo oli vain harvojen tiedossa. Kerran molemmat pytyt osuivat vahingossa samaan kuvaan ja silloin kopion olemassaolo oli myönnettävä avoimesti. Kopion käyttöönoton jälkeen alkuperäinen Canada-malja on pysynyt hyvässä kunnossa. Pari vuotta sitten Karvinen korjasi alakerran näkymättömissä olevat osat.[18]

Kopio tehty mahdollisimman jämäkäksi ilman, että siihen tulee turhaa painoa. Tämän osoittamiseksi Karvinen on seissyt palkinnon päällä. Tosin puuosat kestävät huonosti maljasta nautittavia virvokkeita ja uima-altaan vettä. Ne ovat pääasiassa MDF:ää[19] ja niissä on vanhanaikainen monikerroksinen maali, joka muistuttaa alkuperäistä. Se alkaa kupruilla, kun sitä tarpeeksi monta kertaa kastelee. Jos se olisi puuta, niin se olisi ”soikea ja kukkisi joka puolelta”. Karvinen kertoo, että mestaruusjuhlintakulttuuri alkoi muuttua 1990-luvulla ja kopio on kokenut kovia. Tuntui olevan ylpeydenaihe, kuka saa Canada-maljan pahimpaan kuntoon. Karvinen nimeää vuoden 1998 alkupisteeksi tuhoamiselle. Sitä aiemminkin oli tapahtunut vahinkoja, mutta ei samalla tasolla.[20] Liigan toimistopäällikkö Pirjo Nurminen kertoo, että nykyisin kopioita on kaksi. Karvisen tekemä ”alkuperäinen kopio” on Liigalla promootiokäytössä. Toinen, Kultakeskuksen valmistama kopio kulkee mestarijoukkueen sekä sen jäsenten mukana.

 

Paljon kokenut palkinto

Vuosikymmenten varrella alkuperäinen Canada-malja on osallistunut joukkueiden mukana juhlimiseen. Tästä ei ole aina selvitty kömmähdyksittä ja ehjin nahoin. Vuonna 1958 Ilveksen pelaajat unohtivat palkinnon ravintolan pöytään ja se tajuttiin hakea vasta seuraavana päivänä. TPS:n mestaruusjuhlissa 1976 yleisessä ravintolassa sivulliset onnistuivat repimään maljan sivujen pelaajafiguurit irti. [21] Tapparan pitkäaikainen huoltaja Jarmo Männistö muisteli, että 1970-luvulla pytty istuttiin lyttyyn Pertti Ansakorven saunan nurkassa[22]. Vuonna 1988 tapparalaiset veivät Canada-maljan mukanaan saunan lauteille, jolloin puuosat kärsivät löylyttelystä[23].

Vuodesta 1992 alkaen kopio on korvannut originaalin mestarijoukkueiden juhlissa. HIFK voitti Suomen mestaruuden 100-vuotisjuhlakaudellaan 1997–98 ja meno äityi villiksi. Canada-malja unohdettiin ravintolan narikkaan, se oli uima-altaassa ylösalaisin tuntitolkulla ja sieltä nostettaessa putosi kaakeleille. Lopulta palkinnon alaosa päätyi polttopuiksi takkaan.[24] Uudella vuosituhannella kopio on päässyt putoamaan ainakin TPS:n[25] ja Tapparan[26] yökerhobiletyksessä. Lisäksi se on toiminut muun muassa arpajaispalkintona[27] ja kastemaljana ristiäisissä[28].

Alkuperäinen Canada-malja vietiin suoraan jäältä Oulusta Karvisen pajalle korjattavaksi keväällä 2019, kun siitä oli irronnut yksi maila ja malja oli alkanut heilua[29]. Huolensa kovakouraisesta kohtelusta ja sitä kautta koko Canada-maljan arvostuksesta ovat ilmaisseet Karvisen lisäksi muun muassa Suomen jääkiekkomuseon entiset puheenjohtajat Kimmo Leinonen ja Pertti Kontto sekä jääkiekkotoimittaja Hannu Kauhala.

 

-kirjoittanut Mika Vehmas 25.2.2021.

 

Lähteet

Tietokannat:

Tampereen museoiden ja pirkanmaalaisten paikallismuseoiden yhteinen tietopalvelu Siiri.

Haastattelut:

Jyrki Karvisen haastattelu Jääkiekkomuseolla 11.2.2021.

Pentti Isotalon, Eero Saaren ja Yrjö Hakalan haastattelu Jääkiekkomuseolla 15.2.2021.

Painetut lähteet:

Helsingin Sanomat 18.11.1950. sivu 11.

Helsingin Sanomat 22.11.1950. sivu 10.

Helsingin Sanomat 5.1.1951. sivu 8.

Jääkiekkolehti 3/1996: Kanada-maljan kootut kolhut.

Kiekkolehti 3/1986: Kanadansuomalaiset keräsivät – Kanada Malja on Port Arthurista.

Nyholm, Tuomas (2015): Jarkko Ruutu. Jumalainen näytelmä. Otava: Keuruu.

Sähköiset lähteet:

Aamulehti 27.4.2016: Kuka kolhi Kanada-maljaa? Mestaruusmaalin tekijällä on vastaus: ”Se olit muuten sinä”.

https://www.aamulehti.fi/urheilu/art-2000007353749.html. Viitattu 23.2.2021.

Aamulehti 28.4.2016: Tapparan legendaarinen huoltaja on kätellyt Saddamia ja nähnyt, kun Kanada-malja istutaan lyttyyn.

https://www.aamulehti.fi/urheilu/art-2000007461631.html. Viitattu 23.2.2021

Aamulehti 27.4.2017: Tarinoita Kanada-maljasta: KalPan pelaaja käytti voittopokaalia tyttärensä kastemaljana 2013.

https://www.aamulehti.fi/urheilu/art-2000007465611.html. Viitattu 24.2.2021

National Post 27.3.2013: Canada Bowl and a little grit helped Finnish hockey find its feet after Second World War.

https://nationalpost.com/opinion/canada-bowl. Viitattu 18.2.2021

Ilta-Sanomat 2.10.2016: Tappara laittoi Kanada-maljan arpajaisvoitoksi – ”Minulla on suuri huoli…”

https://www.is.fi/sm-liiga/art-2000001274212.html. Viitattu 23.2.2021

Yle uutiset 3.5.2010. Kanada-maljassa lommoja ja painumia.

https://yle.fi/uutiset/3-5555081. Viitattu 23.2.2021

[1] Suomen jääkiekkomuseon kokoelmanhallintatietokanta.

[2] National Post 27.3.2013.

[3] Helsingin Sanomat 5.1.1951.

[4] Kiekkolehti 3/1986.

[5] Helsingin Sanomat 18.11.1950.

[6] Helsingin Sanomat 22.11.1950.

[7] National Post 27.3.2013.

[8] Helsingin Sanomat 5.1.1951.

[9] Isotalon, Saaren ja Hakalan haastattelu.

[10] Isotalon, Saaren ja Hakalan haastattelu.

[11] Suomen jääkiekkomuseon kokoelmanhallintatietokanta.

[12] Jyrki Karvisen haastattelu.

[13] Alkuperäisten patsaiden pohjasta ja maljan kiinnityslevystä löytyvät A. Rogers -leimat. Ei ole tietoa, onko yritys valmistanut koko palkinnon vai pelkästään hopeaosat. Maljassa ei ole valmistajan leimaa, koska se ei ole jalometallia.

[14] Jyrki Karvisen haastattelu

[15] Ibid.

[16] Ihosta jäävä suola jättää tummat jäljet pokaaliin.

[17] Jyrki Karvisen haastattelu.

[18] Ibid.

[19] Medium density fibreboard. Valmistetaan puukuiduista liiman kanssa puristamalla.

[20] Jyrki Karvisen haastattelu.

[21] Jääkiekkolehti 3/1996.

[22] Aamulehti 28.4.2016.

[23] Jääkiekkolehti 3/1996.

[24] Nyholm 2015, 84–85.

[25] Yle uutiset 3.5.2010.

[26] Aamulehti 27.4.2016.

[27] Ilta-Sanomat 2.10.2016.

[28] Aamulehti 27.4.2017.

[29] Suomen jääkiekkomuseon kokoelmanhallintatietokanta.

Suomalainen jääkiekkolehdistö alkoi hakea muotoaan 1960-luvun puolivälissä. Silloin – tarkalleen ottaen 3.11.1965 – ilmestyi Jääkiekkouutisten ensimmäinen numero. Päätoimittajana oli Aarne “Dynamo” Honkavaara, toimitussihteerinä Lauri Tarkkonen ja markkinoinnista vastasi Martti “Zape” Sarlin. Kirja-Monossa painettua lehteä kustansi Urheilu-Kustannus Oy, jonka osoitteeksi mainitaan Ludviginkatu 3-5 Helsingissä.

Tabloidikokoisen julkaisun musta-valkoista yleisilmettä piristää ripaus punaista. Verkkokalvoille se juuttuu parhaiten lehden nimeä edeltävänä pallukkana. Kuvia on vähän ja ilmeisesti painotekniikasta johtuen niiden laatu enimmäkseen suttuinen. Kansikuvan Ilves-ketju Oksanen-Peltonen-Hakanen on kuitenkin hyvin tunnistettavissa.

“Ilves paras ‘teoreettisessa’ mestaruussarjassa”, ilmoitetaan esikoisen etusivulla ikään kuin ennakoiden tahattomasti Ilveksen Suomen mestaruutta 1966. Otsikossa ja jutussa on kuitenkin kyse jälkipelistä – jos sarjasysteemi olisi uudistettu vuotta aikaisemmin, olisi Ilves voittanut mestaruuden silloinkin, kirjoittaja jossittelee. Todellisuudessa vuoden 1965 mestaruus meni Karhuille Poriin.

Lehden pääkirjoitus “Myötätuulta” kertoo lyhyesti jääkiekon suosiosta ja syksyn kansainvälisistä harjoitusotteluista Suomessa. Siinä sivussa saavat kotimaiset erotuomarit ja Rögle BK:n “hampuusijoukkue” huutia. Kirjoittaja avaa hieman myös uutukaisen taustoja. Muutamat alan konkarit olivat huomanneet oman lajilehden tarpeellisuuden, sillä jääkiekkotoiminta oli kasvanut yli ja ohi sen, mitä muu lehdistö kykeni siitä kirjoittamaan. Kun tuumasta käytiin toimeen, syntyi Jääkiekkouutiset.

Ykkösnumeron sisällön painopiste on SM-sarjan kiekkoilussa. Palstatilaa riittää hyvin myös viimeisimmille Suomen ja Norjan välisille maaotteluille sekä NHL-uutisille. Kevennyksenä NHL-osion ohessa on Tiedätkö tämän? -tietovisa. Visan aloittava monivalintatehtävä liikkuu suomalaiskiekkoilun museaalisissa maisemissa: Suomen ensimmäinen jääkiekkomestari on a) Reipas, b) Ilves c) HJK. Vastaus paljastettiin lehden seuraavassa numerossa, mutta välittömän tiedonjanon saattoi netittömällä 60-luvulla sammuttaa kurkkaamalla Honkavaaran Jääkiekkokirjasta.

Päätoimittaja Honkavaara ja toimitussihteeri Tarkkonen eli “Laurijuhani” tuottivat osansa lehden materiaalista jatkossakin, mutta suurin osa teksteistä julkaistiin nimettöminä tai nimimerkeillä. Omalla nimellään tohtivat esiintyä Jack Matheson, Joe Wirkkunen ja ainakin kerran Lasse Jalo. Muistelmissaan Honkavaara kertoo Risto Lindroosin pitäneen lehdessä erotuomaripalstaa. Tarina ei kerro, oliko erotomariasioita käsitellyt “Paavali” juuri hän vai joku muu – vinkatkaa, jos tiedätte. Toistuvasti Jääkiekkouutisten sivuilla esiintyi myös “Tikku” pakinoiden mystisestä Barry Tennysobista.

Jääkiekkouutisten loppua ennakoi syyskuussa 1966 toimituksen osoitteenmuutos lehden tietolaatikossa ja samaisen laatikon päivitys lokakuussa uudella tiedotus- ja suhdetoiminnasta vastaavalla henkilöllä. Konstit loppuivat kuitenkin kesken, sillä menekkiä ja ilmoitusmyyntiä ei ollut tarpeeksi. Jääkiekkouutisten elinkaari kesti noin vuoden, sillä viimeinen numero ilmestyi lokakuussa 1966.

Kirjoittanut Salla Järnefelt 20.10.2020

Ilves 90

Ilves ei ole maamme vanhin seura. Eikä se ole miesten edustuspuolella paras. Mutta se on Suomen tärkein seura.

Ilves perustettiin lehtori Niilo Tammisalon aloitteesta 10. huhtikuuta vuonna 1931. Se on siis pari vuotta nuorempi kuin Suomen Jääkiekkoliitto. Koska kaksi nykyistä liigaseuraa oli perustamassa liittoa tammikuussa 1929, niin Ilves ei ole edes vanhin liigaseura. Nuo kaksi olivat HIFK ja TPS. HIFK on vuodelta 1897 ja TPS vuodelta 1922, kuten kummankin logosta jo näkee.

Jääkiekkoliittoa oli perustamassa 17 seuraa, ja näiden joukossa oli kaksi tamperelaistakin eli Tampereen Pyrintö ja Tampereen Palloilijat. Osa näistä perustajaseuroista on jo toimintansa lopettanut, mutta suurimman osan toiminta jatkuu. Siten Ilves ei ole vanhimpien jääkiekkoseurojen joukossa.

Mutta yhtäjaksoisesti jääkiekkoilumme mestaruudesta ja pääsarjatasolla pelanneista Ilves on vanhin. Se osallistui cupmuotoiseen kilpailuun heti perustamisensa jälkeen kaudella 1931–32 ja on ollut yhtä kautta lukuun ottamatta aina pääsarjatasolla. SM-sarja aloitettiin neljän joukkueen voimin kaudella 1933–34 juuri Ilveksen aloitteesta. Nykyinen Liiga perustettiin kaudelle 1975–76 ja siinä Ilves on aina ollut mukana. Vain neljä seuraa on yltänyt samaan eli Ilveksen lisäksi HIFK, Tappara ja TPS.

Tuo Ilveksen jääkiekkoilun ”musta vuosi” sattui 1950-luvun puolivälissä, kun edustusjoukkue oli yhden kauden kakkostasolla eli Suomen sarjassa. Kun niin HIFK kuin TPS aloittivat SM-sarjassa myöhemmin ja niille sattui lyhyet putoamiset kakkostasolle Ilveksen vastaavaa myöhemmin, niin Ilves on vanhin yhtäjaksoisesti mestaruudesta pelannut seura.

Se voitti mestaruuden kolme kertaa peräkkäin jo 1930-luvun loppupuolella, ja kuusi SM-kultaa 1940-luvun loppupuoliskolla ja 1950-luvun alussa ennen lyhyttä putoamistaan. Nousun jälkeen vuosikymmenen loppu, koko 1960-luku ja seuraavan alku aina Liigan perustamiseen asti olivat Ilvekselle todella hyviä aikoja. Se voitti kuusi mestaruutta ja yhdeksän muuta mitalia. Liiga-aika ei ole mennyt yhtä hyvin, ja tuloksena onkin tähän mennessä vain yksi mestaruus, kaksi hopeaa ja kolme pronssia.

Juuri huonon liigajakson myötä Ilves on menettänyt paikkansa Suomen menestyksekkäimpänä miesten seurana. Paikalliskilpailija TBK/Tappara on mennyt ohi.

Ilves ei ole koskaan ollut vanhin suomalainen jääkiekkoseura, eikä se ole edes vanhin tamperelainen. Eikä se enää ole edes menestyksekkäin. Mutta se on tärkein suomalainen seura. Juuri sen myötä Tampere nousi maamme tärkeimmäksi jääkiekkopaikkakunnaksi, ja juuri sen myötä alkoi Suomen nousu kohti lajin huippua. Tampere ei ohittanut Helsinkiä ja jättänyt Turkua taakseen sen takia, että kaupungissa talvi on muutamia viikkoja pitempi kuin noissa isoissa merenrantakeskuksissa. Se voitti nuo kaksi siksi, että uusi laji otettiin tosissaan. Ja se tapahtui ensimmäisen kerran juuri Ilveksessä.

Hannu Kauhala, 2021

Keväällä 1985 nähtiin SM-liigan dramaattinen peli, jossa Ilves sai ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisimmän liigamestaruuden. Ja seurannut kesä oli yhtä dramaattinen, kun Ilveksen joukkueen ydin siirtyi NHL:ään.

Asetelma lupasi jo paljon. TPS oli voittanut runkosarjan ennen Kärppiä, Ilvestä ja Ässiä. Liigassa oli tuolloin vain kymmenen joukkuetta, joista neljä parasta pääsi pudotuspeleihin. Välierissä TPS hävisi kaksi ensimmäistä peliään Ässille, mutta käänsi sitten sarjan edukseen 3–2. Toisessa sarjassa Ilves mursi kolmannessa pelissä Kärppien kotiedun ja voitti otteluin 3–1.

Finaaleissa TPS näytti jo menevän menojaan, kun se voitti ensin Kupittaalla niukasti 3–2 ja sitten Hakametsässä peräti 6–1. Kun silloin pelattiin paras viidestä eli kolme voittoa riitti, niin TPS oli vain yhden voiton päässä mestaruudesta.

Mutta kolmannessa pelissä päävalmentaja Seppo Hiitelän johtama Ilves iski takaisin ja voitti mestaruusjuhlaan jo valmistautuneen TPS:n murskaluvuin 8–1. Ilves oli selvittänyt ensimmäisen ottelupallon.

Neljäs peli oli Hakametsässä ja sen alkua TPS hallitsi. Se meni ensin 1–0 ja sitten 2–1-johtoihin. Kun vajaat kymmenen minuuttia oli pelaamatta, niin Ilves tasoitti. Jatkoaika näytti jo vääjäämättömältä, mutta sitten minuutti ennen loppua ykkössentteri Risto Jalo teki voittomaalin. Ilves oli selvittänyt toisen ottelupallon.

Viides peli oli Kupittaalla tiistaina 26. maaliskuuta, ja siitä tuli yhden pelaajan myötä yksi liigahistorian uskomattomista peleistä. Ensimmäisen erän puolivälissä Jalo sai TPS:n puolustajan kovan lämärin juuri polvilumpion yläpuolelle. Hänet piti auttaa kentältä, ja näytti siltä, että peli on ohitse. Jalka ei kestänyt mitään. Erän loppupuolella TPS meni 2–0-johtoon.

Toisen erän jo alettua Jalo palasi kaikkien eli niin omien, vastustajien, yleisön ja tv-katsojien hämmästykseksi kaukaloon. Voimasuhteet tasoittuivat, ja TPS jo varmalta näyttäneestä mestaruudesta tulikin armoton taistelu. Erän aikana Ilves kavensi vielä ylivoimalla. Ratkaisu jäi viimeiseen erään.

Sen alussa Jalo teki ensin vanhanaikaisella tasoituksen ja melkein heti perään kovasta ruuhkasta johtomaalin. Ilves oli nyt ensimmäisen kerran koko loppuottelusarjassa johtoon. TPS:llä oli vielä viitisentoista minuuttia aikaa tasoittaa, mutta tolppaa lähemmäs se ei päässyt.

Ilves oli kääntänyt ottelutilanteen 0–2 ja viimeisen pelin maalitilanteen 0–2 lopulta edukseen.

Kesällä joukkue hajosi. Sen tiedettiin olevan täynnä lahjakkuuksia, ja parhaimpien pelaajien olevan NHL-varattuja. Niin lähtivät joukkueen runkosarjan ja pudotuspelien pistekärki Mikko Mäkelä (NY Islanders), kakkossentteri ja syöttökärki Raimo Helminen (NY Rangers), ykköspuolustaja Ville Siren (Pittsburgh) kuin nuori lupaus Ari Haanpää (NY Islanders). Tästä menetysryppäästä Ilves ei enää selvinnyt.

Vaikka Kärpät olikin vuoden 1981 mestaruutensa jälkeen kokenut lähes vastaavia menetyksiä, niin Ilveksen lähdöt tuntuivat vielä oululaisia enemmän rikkovan koko joukkueen.

Silloin NHL oli vielä aivan uutta, kun vuosikymmenen alussa ensimmäiset eurooppalaiset olivat pelaamassa Stanley Cup -voittajissa. Sittemmin koko tilanne on arkipäiväistynyt. Etenkin korkeiden varausten tiedetään lähtevän ja tilanteisiin osataan varautua. Mutta silloin tilanne oli uusi.

Hannu Kauhala, 2021

Ei ole vaikea nimetä Ilveksen ja samalla myös SM-sarjan 1960-luvun ja seuraavan vuosikymmenen alun parasta ketjua. Siinä pelasivat Jorma Peltonen keskellä, Lasse Oksanen oikealla sekä ensin Reijo Hakanen ja sitten Pekka Leimu vasemmalla laidalla.

Niin yhdessä kuin erikseen nämä loivat mittavan maineen niin SM-sarjassa kuin kansainvälisesti. Tuona aikana Ilves voitti 12 erilaista mitalia alkaen vuoden 1962 mestaruudesta päättyen viimeisen SM-sarjan pronssiin vuonna 1975.

Lasse Oksanen (s. 1942), eli tutusti vain Oka, oli mukana kaikissa niissä. Kolmen mestaruuden (1962, 1966, 1972) ohella saldoon kuuluu neljä hopeaa ja viisi pronssia. Hän on jaetulla kolmannella sijalla mitaleiden määrässä. Kun SM-liiga nimesi palkintonsa uudelleen vuonna 1995, niin runkosarjan parhaan pelaajan pokaali sai nimen Lasse Oksanen -palkinto. Huikean pitkä ura edustustasolla alkoi jo kaudella 1960–61 päättyen Ilveksen kapteenina 1982.

Mutta ”Tumba” Peltonen (1944–2010) ei jäänyt paljoa jälkeen. Hän oli Okaa kolme vuotta nuorempi, joten ei ollut vielä Ilveksen edustusjoukkueessa 1962, mutta oli kaikissa muissa, joten hän voitti 11 mitalia. Tumba voitti sarjan pistepörssin peräti viisi kertaa. Kaudella 1969–70 hän sai peräti 59 pistettä, kun kaudella oli mittaa vain 22 peliä. Silloin maalikärki Oksanen oli toinen ja Leimu kolmas pistepörssissä.

Vasemmalla laidalla oli ensin Reijo ”Mintsu” Hakanen (s. 1943). Hän oli tuon ketjun alkuperäinen jäsen ja oli mukana jo vuoden 1962 mestarijoukkueessa. Mintsu olikin mukana hankkimassa aikakauden seitsemää ensimmäistä Ilveksen mitalia. Hakanen kuului ensimmäisiin ulkomailla pelanneisiin suomalaisiin, kun edusti kauden 1968–69 itävaltalaista Klagenfurtia iskien seurassa hurjat tehot 26 maalia 17 ottelussa voittaen sekä piste- että maalipörssin. Tuolloin visiitti jäi kuitenkin vain yhteen kauteen, ja Ilveksessä hän kuului vielä kolmeen mitalijoukkueeseen. Näin mitaleita tuli yhteensä 10.

Kun Mintsulle tarvittiin korvaaja hänen lähdettyään Itävaltaan, niin se oli paras mahdollinen. Pekka Leimu (s. 1947) oli jo selvästi ketjukavereitaan nuorempi, mutta ehti silti pelata kahdeksassa eri mitalijoukkueessa. Saldo alkoi vuoden 1966 mestaruudesta, jolloin hän tuli Ilveksen edustusjoukkueeseen. Hän oli kolme kertaa SM-sarjan kauden paras maalintekijä. Kaudella 1968–69 hän teki peräti 36 maalia, vaikka kaudella oli pituutta vain 22 peliä.

Luonnollisesti kaikki neljä olivat myös maajoukkueessa. Oksanen oli tietysti kärki, ja hän pelasi peräti 15 kertaa arvokisoissa ollen viisi kertaa myös Leijonien kapteeni. Peltoselle arvokisoja tuli yhdeksän ja Hakaselle sekä Leimulle kummallekin kolme.

Ulkomaat tulivat muutenkin tutuiksi. Mintsu oli Itävallan ohella myös Länsi-Saksassa, Tumba Ilveksen jälkeen runsaat viisi kautta Sveitsissä ja Italiassa sekä Oka kolme kautta Italiassa voittaen kerran myös maan mestaruuden. NHL ei silloin ollut edes unelma, mutta Oka oli sekä Vancouverin että St. Louisin harjoitusleireillä.

Tietenkin kaikki neljä on valittu Kiekkoleijoniksi, ja Oksanen on myös kansainvälisen liiton IIHF:n Hall of Famessa.

Niin Oksasen numero 14 kuin Peltosen 16 kuuluvat Ilveksen jäädytettyihin numeroihin. Niitä on seitsemän ja lisäksi on yksi (24 Veikko Suominen), jota ei käytetä. Jo tämä kertoo ketjun menestyksestä kuin merkityksestä.

Hannu Kauhala, 2021

Ilveksestä puhutaan nuorten perustamana joukkueena, joten ei ole yllättävää, että seuran juniorityö on ollut laajaa ja laadukasta. Ennen jääkiekon kaupallista ammattimaistumista Ilveksen omat kasvatit kannattelivat edustusjoukkuetta. Harrastajissa ja junioreissa ilmenevä peli-ilo on yhä yksi Ilveksen identiteetin kulmakivistä.

Ilveksen perustamisen aikoihin (1931) urheilu oli hauskanpidon lisäksi kasvatuksellista toimintaa, jossa kiinnitettiin paljon huomiota ihanteellisilta kansalaisilta toivottaviin piirteisiin. Luistimet sidottiin jalkaan peli-ilon vuoksi, mutta kaukalossa harjoitettiin yleistä kunnollisuutta, yhteisöllisyyttä, auktoriteettien kunnioitusta, ahkeruutta ja tottelevaisuutta siinä missä jääkiekkoakin. Sittemmin junioreiden harjoittelu on muuttunut urheilullisesti tavoitteellisemmaksi ja tarkoituksenmukaisemmaksi. Vielä 1950-luvulla harjoitteiden ja lajien kirjo oli laaja. Esimerkiksi jääkiekon B-junioreiden harjoituskausi alkoi lokakuussa jalkapallokauden päätyttyä voimistelulla ja pallopeleillä, kuten maahockeylla, harjoituksissa, joita oli kaksi kertaa viikossa. Jäälle päästiin yleensä marraskuussa ja jääharjoittelu jatkui niin kauan kuin talvea riitti. Ilveksessä nuoret pääsivät mukaan edustusjoukkueen harjoituksiin, mikä ei ollut tapana muiden joukkueiden parissa.

Ilveksen Valmentajakerho perustettiin vuonna 1960 vastaamaan juniorivalmennuksesta. Kaudelle 1962-63 tehtiin laajennuksia, jotka nostivat Ilveksen juniorijoukkueiden määrän yli kahteenkymmeneen, ja niitä valmensi 35 valmentajaa. Kausi on monille painunut mieliin muistorikkaana aikana Ilveksen D-junioreiden Kanada-sarjan käynnistyminen takia. Eri kaupunginosista kootut joukkueet nimettiin NHL-seurojen mukaan. Sarja sai runsaasti huomiota ja toi omaan toimintaan ripauksen leikkisyyttä, kansainvälisyyttä ja suomalaisille tuolloin kaukaisen NHL:n hohtoa. Parhaimmillaan Kanada-sarjan eli D-junioreiden peliä Hakametsässä seurasi jopa 4000 katsojaa. Sarjassa pelattiin erityisillä junioreiden kehittymistä tukevilla säännöillä. Erät olivat lyhyempiä kuin aikuisten peleissä, ketjujen ja pelaajien tasaista peluutusta valvottiin ja lyöntilaukaus oli kielletty rannelaukauksen kehittymisen suosimiseksi.

Vuonna 1966 joukkueita oli jo lähes kolmekymmentä ja perustettiin myös Suomen ensimmäinen F-ikäluokan joukkue. Ilveksen ensimmäisessä Pitkän tähtäimen suunnitelmassa tavoitteeksi otettiin myös junioreiden ympärivuotinen harjoittelu. Tämä tapahtui aikana, jolloin kaikki miesten edustusjoukkueetkaan eivät harjoitelleet ympärivuotisesti. Kaudella 1973-1974 juniorijoukkueita oli 34 ja niistä piti huolta 98-juniorivalmentajaa. Jääkiekon suosi kasvoi tasaisesti, mikä näkyi myös junioreiden määrissä.

Jääkiekko ja etenkin juniorijääkiekko on aina ollut yhteisöllistä toimintaa. Vanhempien, sukulaisten ja kavereiden kiinnostus on saanut monen juniorin aloittamaan jääkiekon peluun. Laadukas juniorityö nähtiin edustusjoukkueen menestyksen takeena ja siksi Ilveksen junioritoiminta rahoitettiin pitkään edustusjoukkueen tuotoilla. Innon ja vaatimusten kasvaessa jääkiekkoon käytetty aika lisääntyi tasaisesti junioreiden parissa enteillen ammattimaisuuden vaatimaa omistautumista. Jääkiekosta tuli monelle nuorelle ainut harrastus, johon oli koulun ohessa aikaa. 1975 perustettiin Ilveksen juniorijääkiekkoilun tuki, joka alkoi ottaa vastuuta varainhankinnasta yhdessä joukkueiden kanssa. 1970-kuvulta lähtien harrastuksen rahoittaminen on siirtynyt yhä enemmän vanhempien harteille, mutta myös erilaisia tukiohjelmia on syntynyt etenkin 2000-luvulla.

1980-luvulla Ilves-juniorit pääsivät lopullisesti systemaattisen harjoittelun kelkkaan. Esimerkiksi jääkiekkoa tukeva kesäharjoittelu saavutettiin lopullisesti ja junioreille alettiin laatia yksilöllisiä harjoitussuunnitelmia aina E-tasolta lähtien kunto ja laukaustekniikka edellä. Tavoitteellisuuden saavuttua juniorikiekkoon tosissaan alkoi uusi keskustelu nuorisourheilun tarkoituksesta. Voiton tavoittelun löysi vastavoiman kasvaneesta psykologisesta tietoudesta ja kasvatuksellisista arvoista. Riita laitettiin puoliksi korostamalla parhaansa tekemistä, ja vastaava retoriikka on käytössä nykyäänkin. Ilveksen juniorikiekossa on läsnä sekä leikkiminen ja hauskanpito että mahdollisuus kilpailla ja kasvaa jääkiekkoilijana.

1990-luvun jääkiekon ammattimaistuminen vaikutti myös junioreihin, joille aukesi uusi haave NHL-ammattilaisen urasta. Suomen uudet kansainväliset supertähdet houkuttelivat monta innokasta jääkiekkoilijan alkua lajin ja myös Ilveksen pariin. Ammattimaistuminen myös iski kiilaa edustusjoukkueen ja juniorityön väliin, koska pelaajakauppa korvasi oman kasvatustoiminnan edustusjoukkueen rakentamisen tärkeimpänä välineenä. Vuonna 2000 perustettiin Ilves hockey Oy vastaamaan edustusjoukkueesta ja A-junioreista ja muu junioritoiminta jäi emoseura Ilves ry:n käsiin. Ilveksen junioreiden määrä on laskenut 2000-luvun taitteesta ikäluokkien pienennyttyä ja harrastuksen hinnan noustua. Ilves laati junioritoimintaan uuden strategian 2015-16, joka on tähdännyt mm. harrastuksen aloittamisen helpottamiseen, ja junioreiden määrä onkin osoittanut kasvua viime vuosina. Kaudella 2019-20 Ilveksessä kiekkoili seuran juurilta periytyneellä innolla ja antaumuksella 842 junioria.

Jesse Saarinen, 2021

Aarne Väinö Edvard Honkavaara (7. kesäkuuta 1924–22. maliskuuta 2016).

Aarne Honkavaaran panos Suomen kiekkokartalla on ainutlaatuinen.  Tuskinpa kukaan toinen jääkiekkovaikuttaja on toiminut kiekkomaailman huipulla kahdeksalla vuosikymmenellä, niin koti- kuin kansainvälisillä areenoilla.  Ja voiko edes kenenkään toisen suomalaisen kiekkovaikuttajan uraa luonnehtia pelaajan, valmentajan, joukkueenjohtajan, luottamusmiehen, toimittajan ja tilastomiehen näkövinkkelistä.   Hän oli ainutlaatuinen vaikuttaja Suomen jääkiekkomaailmassa, jonka elämäntyö näkyy edelleen voimakkaasti maamme kiekkokartalla.

Pelaaja

Aarne Honkavaaran elinikäinen rakkaus jääkiekkoon syttyi Kaakinmaan kaupunginosassa syntymäkaupungissaan Tampereella 1935, jolloin hän sai ensimmäisen luistinparinsa 11-vuotiaana.  Ensimmäisen ottelunsa hän pelasi Tampereen Kisa-Veikkojen riveissä kuuluisalla Mummukopan kentällä 14-vuotiaana 1938 – Ilvestä vastaan, kuten hän seuraavan aamun lehdestä luki.  Kuitenkin Ilves oli se seura, jossa hän pelasi kaikki muut uransa sarjapelit.   Yhden ottelun maaliennätys kahdeksan täysosumaa, jota seuratoveri Kalle Havulinna on sivunnut, lienee yksi vaikeimmin rikottavista pääsarjaennätyksistä.

Aarne Honkavaara pelasi pääsarjauransa 1943–1958 aikana Ilveksessä 62 ottelua, joissa laukoi 143 maalia.  Kovaa, mutta rehdisti pelannut keskushyökkääjä ohjattiin koko peliuransa aikana ainoastaan kahdesti rangaistusaitioon Mestaruussarja-urallaan.  Dynamo, Väiski tai Honkku lempinimillä tunnetun Honkavaaran kouraan lyötiin seitsemän kertaa SM-kultaa ja kahdesti SM-hopeaa.  Hän oli ensimmäinen suomalaiskiekkoilija, joka haki oppia kiekkoilun emämaasta Kanadasta liittyessään Sarnia Sailorsin riveihin syksyksi 1950.

Maajoukkueessa Aarne Honkavaara ahkeroi 47 ottelua, joissa viimeisteli 46 kertaa.  Arvoedustuksia hänelle kertyi kahden MM-kisat, vuosina 1949 ja 1951, sekä olympiakisat 1952, jolloin Aarne Honkavaara oli ensimmäisen olympiajoukkueemme kapteeni.   Kansainvälinen pelaajaura loppui tammikuun 3. pnä 1953 Puolan Katowicessä oikean jalan molempien sääriluiden katkeamiseen.

Valmentaja

Ura valmentajana alkoi kasvattajaseura Ilveksen peräsimessä 1954, josta hän siirtyi Leijonien valmentajaksi 1955 luotsaten maajoukkuetta neljissä MM-kisoissa vuoteen 1959 asti.  Aarne Honkavaran ura toisena valmentajana ja joukkueenjohtajana jatkui vielä vuosikymmenen tammikuuhun 1969 saakka, useimmiten päävalmentaja Viljo ”Joe” Wirkkusen aisaparina.  Ilveksen luotsina Aarne Honkavaara kumarsi kolmasti SM-kultaa ja kerran SM-hopeaa.  Ilveksen naisten joukkueen valmentajana mitalikokoelma karttui vielä yhdellä SM-hopea- ja pronssimitalilla.

Vaikuttaja

Luottamusmiestoimet kutsuivat Dynamo Honkavaaran Suomen jääkiekkoliiton liittohallitukseen, liiton jääkiekkoliiton valitsemis- ja valmennusvaliokuntiin sekä liittovalmentajaksi ehtien siviilityönsä ohella jakaa arvokasta valmennusoppia 40 paikkakunnalla. Oman seuransa Ilveksen parissa työtehtävät eivät olleet yhtään vähäisempiä – johtihan hän sekä Ilveksen että seuran kunniakaartin Takkuturkkien puheenjohtajuuksia muiden luottamustoimiensa lisäksi.

Toimittaja

Aarne Honkavaara pestautui tamperelaisen Aamulehden kesäkausien urheilutoimittajaksi, toimi 1960-luvulla ilmestyneen Jääkiekkouutisten päätoimittajana lehden lyhyehkön elinkaaren ajan. Hän osallistui aktiivisesti 40 jääkiekkoilusta kertoneen teokseen syntyyn.  Hän avusti paria kymmentä seuraa niiden kausijulkaisuiden tietojen keruussa.  Lisäksi hän toimi avustajana 11 sanomalehdessä lähinnä MM-kisojen tietopakettien valmisteluissa tai kirjeenvaihtajana suoraan kisanäyttämöiltä.

Tilastomies

Aarne Honkavaara oppi tilastoinnin merkityksen jo 12-vuotiaana perustettuaan asuintalonsa pihapiirin nuorukaisten kanssa oman urheiluseuran.  Paremmuuden mittaamisen koko kesän kestäneissä jäsentenvälisissä kilvoitteluissa selvisi tarkkojen muistikirjamerkintöjen avulla – jokaisen päivän kilpailuista. Tämä oli Aarnen ensimmäinen kosketus tilastoinnin maailmaan, josta hänelle kehkeytyi intohimo elämänsä loppuun asti.

Jääkiekkoilussa Aarne Honkavaara julkaisi lähinnä edellisen pelikauden tilastointin keskittyneen Jääkiekkokirjan vuonna 1961.   Hän työskenteli omatoimisena talousriskin ottaneena kustantajana, joka keräsi ensin kirjaan tulevat tiedot, kirjoitti ja käsitteli ne luettavaan muotoon, taittoi kirjan sivut ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi oikolukien ja korjaten vedokset, ehtipä hoitaa vielä mainosmyynninkin, kantoi vastuun painokuluista, valmisti markkinointimateriaalit ja lopuksi myi teokset kirjakauppoihin vähittäisasiakkaita varten. Ensimmäisen kirjan taloudellinen tulos oli rohkaiseva ja niinpä tästä urasta tulikin lopulta 40 vuotta kestänyt elämäntyö. Aarne Honkavaaran aloittama tilastointi jatkuu ja voi mainiosti.

Perinnetallentaja

Aarne Honkavaara ymmärsi myös perinteen merkityksen lajin kehityksessä ja hyvinvoinnissa.  Hän kuului kuuden miehen ryhmään Juhani Linkosuon, Harry Lindbladin, Usko Teromaan, Kalervo Kummolan ja Kimmo Leinosen ohella, joka perusti Suomen Jääkiekkomuseon avaten joulukuussa 1979 sen ensimmäisen näyttelyn Hakametsän jäähallissa Tampereella. Aarne Honkavaara toimi yhdistyksen puheenjohtajana 13 vuotta.

Liikuntaneuvos, Jääkiekkoleijona numero 10 Aarne Honkavaaralle huomionosoituksista rakkaimmat olivat kuvanveistäjä Martti Peitson Aarne Honkavaaraa mallinaan käyttäen muotoilema Lynces Academicin pelaajapatsas, Jääkiekon SM-liigan vuoden maalitykin nimeäminen Aarne Honkavaara-palkinnoksi sekä Suomen Urheilugaalan Uno-elämäntyöpalkinto 2011.

Ilves on kunnioittanut Aarne Honkavaaran panosta nostamalla hänen pelinumeronsa 7 Hakametsän jäähallin kunniapaikalle sekä kutsumalla hänet Ilves Hockey Legends kunniagalleriaan 2019.

Kimmo Leinonen, 2021

Ilveksen naiskiekkotoiminta lähti oraalle vuonna 1971, kun Ilves-ikoni Lasse Oksasta pyydettiin mukaan naiskiekkoa kehittämään.

­ – Minut otettiin siihen lähinnä keulakuvaksi. Kun alettiin järjestää tapaamista naiskiekkoilijoille, lupasin olla tilaisuudessa mukana. Siellähän oli ensimmäisessä tilaisuudessa mm. Haanpään Anne, 12 v., (naisten Ilves-paita jäädytetty 28.1.2012) Pyrinnön verkkarit päällä. Eteläpuistossa sitten aloiteltiin harjoitukset, muistelee Oksanen.

Oksanen oli mukana omien pelikiireidensä ohella vetämässä muutamat harjoitukset. Treenejä oli noin kerran viikossa.

 

1980

Pian valmennukseen kuitenkin saatiin Esko Peltonen – legendaarisen Ilves-pelaaja Jorma Peltosen isoveli. Hän ottikin ohjat Ilveksen naiskiekossa moneksi vuodeksi. Aamulehden ilmoitusmyyjänä hän pystyi hankkimaan joukkueelleen sponsoreita ja näkyvyyttä, joka oli aloittelevalle joukkueelle elintärkeää.

Harjoituksia ja pelejä oli Eteläpuiston Mummunkopan lisäksi mm. Vehmaisissa, Kaukajärvellä ja Sorsapuistossa.  Kun naisten SM-sarja alkoi v 1982, pelattiin pelit jo Koulukadulla aina vuoteen 1989, kunnes naiset saivat oman hallin omine pukukoppeineen Tesomalta. Joiukkue pelaa ja harjoittelee edelleen Tesomalla, nyt uusitussa hallissa..

Ilveksen naiset pelasivat alussa poikajoukkueita vastaan. Naiskiekko Suomessa oli vasta heräämässä.

– 1978 me käytiin eka kerran pelaamassa toista naisjoukkuetta vastaan.  Se oli Espoon Jäähonka., Espoossa ulkojäillä ja me voitettiin ne 6-5, kertoo Anne ”Haamu” Haanpää (os. Bäckman).

Tuolloin alkoi epävirallinen SM-sarja. Myös joukkueita Kanadasta nähtiin. Suomessa ja saatiin kosketus suureen maailmaan. V. 1980 Ilves kävi pelaamassa Ruotsissa MoDo:ta vastaan ja voitti pelinsä 10-1. Aamulehti kirjoitti Ilveksen ”Kiekko-Silvioista”.

Vuonna 1981 Haanpää valmensi Ilves-Mimmit kakkosjoukkuetta, josta nousi naisten edustusjoukkueeseen tuolloin pääosin jalkapalloa potkinut 14-vuotias Marianne ”Ainski” Ihalainen (Ilves-paita jäädytetty Suomi-Kanada-pelissä Tampereella 4.11.2001), sekä Ilveksen ja maajoukkueen monivuotinen maalivahti Kati Ahonen.

Ilveksen SM-sarjan avausottelu pelattiin 27.11.1982 Koulukadun kentällä. Ilves voitti Porin Ässät 14-2. Pari ensimmäistä SM-mestaruutta haali HJK. Ilves puolestaan hallitsi naiskiekkoa 80-luvun puolivälistä 90-luvun puoliväliin. Mestaruuksia se saalisti vv. 85-94 kahdeksan. Ainoat tahrat tuon kymmenen vuoden aikana tulivat vuonna 1989, jolloin mestaruus meni EVU:lle ja -94 Shakersille

– En vieläkään tiedä, miksi joku uusintapeli pelattiin kasiysi. Me oltais muuten voitettu mestaruus, mutta hävittiin se uusintapeli ja EVU voitti mestaruuden, manailee Haanpää.

 

1990

90-luvun alussa maajoukkueessa pelannut Haanpää ja moni muukin naiskiekkoilija huomasi pikkuhiljaa kuinka suuressa maailmassa treenattiin. Päävalmentaja Juuso Heimo toi 90-luvulla jo uusia tuulia. Mutta miesvalmentajia oli kaiken kaikkiaan vaikea saada naisiin. Välissä naisia oli käynyt katsomassa jopa vain kuukauden verran joku valmentaja.

– Juusokin oli ennen ollut huoltaja. Mutta hän veti kovia kesätreenejä. Markku Hannunkivi oli sitten ensimmäinen varsinainen juniorivalmentaja. Silloin alettiin vähän jäälläkin treenata. Ruvettiin jo opettelemaan jopa pelisysteemeitä, Ihalainen selvittää.

Vuonna 1992 Markku ”Stone” Hannunkivi tuli poikapuolelta konsultoimaaan Ilveksen naiskiekkoa ja huomasi pian olevansa päävalmentaja.

– Minä muutin kesäharjoitukset heti. Ennen kausi oli aloitettu kesäkuussa, mutta muutin ne alkamaan jo huhtikuussa. Siinä oli kauden jälkeen kolme viikkoa huilausta ja aloitettiin uusi kausi. Muut joukkueet Suomessa seurasivat pian meitä, kertoo Hannunkivi.

Vuonna 1993 Ilves saikin kultaa ja seuraavana vuonna hopeaa. Samalla pelitekniikkaa jäällä kehitettiin määrätietoisesti. Hannunkivi tuli uudestaan mukaan Ilveksen naiskiekkoon taustalle 2010-luvulle. Poika- ja naispuolen kokeneena hän osaa kertoa valmennuksen eroavaisuudesta.

– Pojille kun näyttää jonkun kuivaharjoitteen, ne tekee sen. Naiset kysyy ”miksi”. Siksi pyrin naisten harjoituksissa selvittämään, mihin kullakin asialla tähdätään.

 

2000

2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä naiskiekossa hallitsi Espoon Blues. Ilves pääsi nappaamaan välissä, vuonna 2006, yhden kirkkaimman mitalin. Joukkue pääsi taas kultakantaan mukaan vuonna 2010.

Valmentajana v. 2002 alkanut Ihalainen jatkoi aina vuoden 2006 loppuun – neljä kautta.

 

 

2010

2010-luku käynnistyi voittoisasti, kun Ilveksen naiset saalistivat vuoden 2010-mestaruuden jälkeen harvinaisen Euroopan mestaruuden v. 2011. Sen koommin sellaisia kisoja ei ole järjestetty.

Vancouverin olympialaisissa 2010 Kanadassa nähtiin Suomen pronssijoukkueessa peräti seitsemän Ilvespelaajaa: Rosa Lindstedt, Jenni Hiirikoski, Heidi Pelttari, Venla Hovi, Annina Rajahuhta, Mari Saarinen ja Linda Välimäki.

Naiskiekkoilu lähti lentoon Tampereella v. 1989, kun naisten pääsivät omaan halliin Tesomalle. Mutta yhtälailla se alkoi takellella, kun sieltä tuli lähtö. Jo purettavaksi määrätty Tesoma 1:n ovet pantiin yhtäkkiä säppiin, kun laajat homevauriot tulivat ilmi vuonna 2015. Ilves alkoi treenata viereisessä Tesoma 2:ssa ja pelit pelattiin Hakametsä 1:ssä.

Vuonna 2017 joukkue pääsi taas omaan halliin, joka lienee Naisten Liigan hienoimpia halleja. SM-sarja oli samana vuonna muuttunut Liigaksi. Se oli osa Naisten Liigan kasvojen nostoa. Samalla naisjääkiekko otettiin Jääkiekkoliiton yhdeksi painopistealueeksi.

Ilveksellä ei ollut pitkään aikaan varsinaista pelaajapolkua. Uusia pelaajia tuli joko muista naisjoukkueista tai poikapuolelta, josta tytöt potkittiin ulos 13-14 vuoden iässä. kun tasoerot kasvavat Myös ringetestä on Ilvekseen tullut taitavia kiekkoilijoita.

2010-luvun puolivälissä saatiin Ilveksessä aikaan akatemiatoimintaa, jossa oli mukana Varalan urheiluopisto. Mukaan tulivat mm. akatemian ohjaamat naisten aamujäät. Aluksi ne oli tarkoitettu vain koululaisille ja opiskelijoille, mutta pian ns. akatemiastatuksen saattoi anoa kuka vain.

Pelaajapolku alkoi kehittyä, kun Ilves-naisten nykyinen päävalmentaja – vartin MM-kultamitalistinakin ollut, kunnes tuomaristo muutti tuomionsa kotikisoissa – Linda Leppänen (os. Välimäki) ryhtyi vetämään Ilveksen tyttöjä v. 2019. Nyt nuorimmissa ikäluokissa on kuutisenkymmentä pelaajaa ja muutaman vuoden päästä naisten edusjoukkue pystyy toivon mukaan ammentamaan sieltä uusia tähtiä.

Jääkiekkoliitto alkoi satsata joukkueiden ammattivalmennukseen ja liiton painopistealueiden naisjoukkueet, joihin Ilveskin kuuluu, saivat ensimmäisen kerran tukea päävalmentajan palkkaukseen kaudella 2018-19. Tuki jatkuu ainakin toistaiseksi. Myös korona toi Naisten Liigan joukkueille hieman tukia kaudella 20-21. Pääsylipputulot Ilvekselläkin putosivat nollaan, kun joulukuussa 2020 Naisten Liigassa alettiin pelata pelejä monella paikkakunnalla tyhjälle katsomolle.

 

Lasse Tuorila

Ilves naiset, manageri

2021

Ilves-puolustaja Jarmo Wasama (s. 2.12.1943 Elimäellä) oli 1960-luvun puolivälissä Suomen parhaita jääkiekkoilijoita, ellei peräti paras. Valitettavasti hänen uransa ja elämänsä päättyi auto-onnettomuuteen helmikuun 2. päivän aamuna 1966. Wasama oli silloin 22-vuotias.

Jarmo Wasama oli edellisiltana palkittu Ilveksen kotiottelussa Hakametsän jäähallissa, siihen aikaan Suomen ainoassa, parhaana pelaajana SaiPan kaaduttua 6–4.

Pitkä ankaran pakkasen kausi jatkui koko maassa. Wasama ei aamulla kotoaan Takahuhdista keskustaan päin Kesoilille töihin ajaessaan ollut Sammonkadulla huomannut pakokaasun ja pakkasen nostaman usvan peitossa ollutta traktoria, jonka perään oli kiinnitetty ilmakompressori.  Wasaman auto törmäsi ilmakompressoriin ja murskaantui etupäästään muodottomaksi. Wasama sai surmansa auton ohjauspyörän tunkeuduttua sisään hänen rintakehästään repien sydämen oikeanpuoleisen kammion. Hänen vieressään istunut isänsä, 1930-luvulla niin ikään sekä Ilveksessä että maajoukkueessa kiekkoillut Matti Wasama, loukkaantui vaikeasti. Onnettomuuspaikka sijaitsi näköyhteyden päässä Hakametsän hallista.

Jarmo Wasamassa oli ulkoisesti paljon samaa kuin James Deanissa, amerikkalaisessa 1950-luvun elokuvatähdessä. Kohtalokin oli suurin piirtein sama: Dean sai surmansa auto-onnettomuudessa 24-vuotiaana. Wasaman kuolema toki noteerattiin viestimissä ulkomaita myöten. Mutta jääkiekko oli 1960-luvun puolivälissä vasta kiilaamassa jääpallon ohi suosituimpana talvisena ulkopelinä muun muassa keväällä 1965 Tampereella pelattujen ensimmäisten MM-kotikisojen myötä. Wasama oli niissä kisoissa Suomen ykköspakki, mutta ei hän mikään suuren yleisön suosikki tai kaikkien junioripelaajien idoli ollut. Medianäkyvyys ja henkilöpalvonta – varsinkin jääkiekkoilijoiden suhteen – oli tuolloin mitätöntä nykyaikaan verrattuna. NHL:n eurooppalaispelaajien aika tuli myöhemmin. Wasaman tasoiset pelaajat ovat nykyään korkeita ykköskierroksen varauksia.

Järkyttävästä menetyksestään huolimatta Ilves pelasi kaudella 1965–66 Suomen mestariksi. Wasamastakin tuli mestari postuumisti. Ensimmäisen mestaruutensa Wasama oli voittanut Ilveksessä kaudella 1961–62.

Hän pelasi tuolla ensimmäisellä varsinaisella SM-sarjakaudellaan kaikki 18 ottelua ja valittiin heti SM-sarjan tähdistökentälliseen, kuten kaikkina muinakin SM-sarjakausinaan. Wasama on viidellä All stars -valinnallaan kaikkien aikojen tilastossa jaetulla viidennellä sijalla.

Wasama oli suomalaisessa huippukiekkoilussa uranuurtaja, ensimmäinen hyökkäävä puolustaja. MM-kisoissa hän pelasi ensimmäisen kerran 18-vuotiaana, Colorado Springsissä 1962. Wasama pelasi kaikkiaan kolmet MM-kisat ja yhdet olympialaiset (Innsbrück 1964), kun tuolloin ei olympiavuosina pelattu MM-kisoja. Kotikisoissa 1965, vajaa vuosi ennen kuolemaansa, Wasama oli saldollaan 3+1 sekä Suomen paras maalintekijä että pistemies.

Vuonna 1985 Wasama nimettiin postuumisti Suomen Jääkiekkoleijonaksi numerolla 36. Vuotuinen Liigan parhaan tulokkaan palkinto kantaa Jarmo Wasaman nimeä. Ilves on jäädyttänyt Wasaman pelinumeron 2. Kalevassa, uudelleenkaavoitetulla alueella lähellä onnettomuuspaikkaa, on nykyään kävelytie nimeltään Jarmo Wasaman polku.

Jarmo Wasama oli myös lahjakas jalkapalloilija. Hän pelasi jalkapallon SM-sarjaa Tampereen Palloilijoissa neljänä kautena, yhteensä 62 ottelua. Suomi-paitaa hän kantoi jalkapallossakin yhdessä nuorten ja kolmessa poikien maaottelussa.

 

Teksti: Matti Hannula, 2021